Tänään, 6. kesäkuuta, Ruotsi juhlii kansallispäiväänsä. Varsinainen juhlinta taitaa rehellisyyden nimissä olla melko hillittyä, ettei sanoisi ruotsalaista. Se ei ole samanlaista kuin iloisten norjalaisten juhlinta Oslon Karl Johan -paraatikadulla, jossa 17. toukokuuta liehutetaan tuhansia puna-valko-sinisiä Norjan lippuja ja juhlitaan Euroopan vanhinta, Eidsvollissa vuonna 1814 hyväksyttyä perustuslakia. Me tyydymme lähinnä kuuntelemaan kuningas Kaarle XVI Kustaan puhetta Skansenilta, ja rehellisesti sanottuna tunnelma kalpenee verrattuna siihen, kun samassa paikassa järjestetään televisioitu yhteislauluohjelma Allsång på Skansen.
Mutta miksi vietämme kansallispäiväämme 6. kesäkuuta? Siihen kysymykseen ei edes joka viides ruotsalainen osaa vastata. Ja jos syyksi kertoo sen, että 6. päivänä kesäkuuta vuonna 1523 Kustaa Vaasa valittiin kuninkaaksi Strängnäsin valtiopäivillä, taitaa monelta siltikin jäädä sanomatta ”ahaa, nyt ymmärrän!”
Asia on kuitenkin niin, että Ruotsi täyttää tänään 503 vuotta suvereenina valtiona. Yli 100 vuoden ajan olimme osa Kalmarin unionia yhdessä Tanskan ja Norjan kanssa, mutta parin vuoden taisteluiden jälkeen Tanskan kuningas Kristian II:ta vastaan irtauduimme unionista ja valitsimme Kustaan kuninkaaksi. Entä Suomi sitten? No, tähän aikaan Pohjanlahden itäpuolella sijaitseva alue oli ollut osa Ruotsin valtakuntaa jo yli kolmensadan vuoden ajan, ja näin ollen, kun valtaneuvosto valitsi Kustaan kuninkaaksi Strängnäsissä, äänestämässä eivät olleet pelkästään Länsi-Götanmaan, Smålandin, Värmlannin ja muiden maakuntien edustajat, vaan myös Ivar Fleming ”Etelä-Suomen” puolesta ja Knut Erikinpoika ”Pohjois-Suomen” puolesta.
Kustaa Vaasa vieraili valtakunnan itäisessä osassa kaksi kertaa, kerran kolmen viikon pituisella Eerikinretkellä vuonna 1530, ja kokonaisen vuoden ajan Venäjää vastaan käydyn sodan (yhden monista) aikana vuosina 1555–56. Hän antoi myös perustaa Helsingin vuonna 1550.
Lähes kolmensadan vuoden ajan Ruotsin ja Suomen historia kulki yhteisenä. Valtakunnan itäisestä osasta lähetettiin edustajia valtiopäiville samoin ehdoin kuin läntisestä. Kuninkaat ja muutamat yksittäiset kuningattaret hallitsivat yhtä lailla Pohjanlahden molemmin puolin. Jonkin aikaa valtakunta jatkoi kasvamistaan, sitten taas kutistui. Naapuri idässä vahvistui vähitellen entisestään, mikä johti jatkuviin sotiin. Vuonna 1809 tapahtui se, mikä Ruotsissa tunnetaan nimellä rikssprängningen, eli valtakunnan hajoaminen. Venäjä valloitti Suomen.
Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 keisari Aleksanteri I lupasi, että Suomen suurruhtinaskunta saisi Venäjän keisarikunnan osana säilyttää lakinsa, kielensä, uskontonsa ja erioikeutensa. Suomi sai siis pitää vuoden 1734 Ruotsin lain, Kustaa Vaasan lähes kaksisataa vuotta aiemmin käyttöön ottaman luterilaisen uskon sekä hallinnon ja kaupan ajalta, jolloin Suomi oli osa Ruotsia. Suomi välttyi venäläiseltä maaorjuudelta, ortodoksisuudelta ja kieleltä.
Ruotsissa Örebron valtiopäivillä vuonna 1810 kruununperilliseksi valittiin Napoleonin armeijan ranskalainen marsalkka, Jean-Baptiste Bernadotte. Moni saattoi toivoa, että hän valloittaisi valtakunnan itäisen osan takaisin Ruotsille. Sen sijaan hän katsoi karttaa ja teki kiihkottoman poliittisen analyysin, minkä seurauksena syntyi ”vuoden 1812 politiikka”. Tapaamisessa keisari Aleksanteri I:n kanssa Turussa elokuussa 1812 Ruotsi luopui kaikista vaatimuksistaan Suomen suhteen. Sovittiin, että Tornionjoesta tulee suurruhtinaskunnan ja Ruotsin välinen raja, ja Aleksanteri antoi poliittisen siunauksensa sille, että Kaarle Juhana (kuten Jean-Baptistea kutsuttiin kruununprinssinä) ottaisi Norjan Tanskalta. Niin myös tapahtui Kielin rauhassa vuonna 1814.
Ruotsin käytyä jatkuvia sotia mantereella lähes kahdensadan vuoden ajan, aina Kustaa II Adolfin liittymisestä kolmikymmenvuotiseen sotaan vuonna 1630, Kaarle Juhana toteutti oman aikakautensa strategisen ajattelun tavoitteen: hän loi niin kutsutut ”luonnolliset rajat” – Tornionjoki, Itämeri ja Pohjanmeri.
Voidaan perustellusti väittää, että marsalkka Bernadotte oli tavoitteessaan erinomaisen onnekas. Ruotsi on välttynyt sodilta vuodesta 1814 asti – olkoonkin, että se on usein johtunut onnesta, mutta toisinaan myös taidosta.
* * *
Mihin siis haluan päästä tällä varsin pintapuolisella kuvauksella lähes 1 000 vuoden historiasta? Saanen tehdä vielä muutaman huomion:
- Sanotaan, että mitkään maailman maat eivät ole käyneet yhtä monta sotaa toisiaan vastaan kuin Ruotsi ja Tanska. En tiedä, pitääkö se paikkansa. Eräs venäläinen diplomaatti vahvisti sen minulle kerran: ”Kyllä, 17 kertaa. Ja Venäjän kanssa – 16 kertaa!”
- Vaikka Norja viettääkin kansallispäiväänsä 17. toukokuuta Kaarle Juhanan mukaan nimetyllä kadulla Oslossa, oli Kaarle XIV Juhana itse raivoissaan siitä, että norjalaiset tällä tavoin juhlivat Eidsvollin perustuslakia, jonka varsinainen tarkoitus oli ollut ESTÄÄ häntä tulemasta Norjan kuninkaaksi. Ja kun kysymys Ruotsin ja Norjan unionista kärjistyi vuonna 1905, maat olivat vain hiuskarvan päässä sodasta toisiaan vastaan.
- Kun Suomi julistautui itsenäiseksi Venäjästä 6. joulukuuta 1917, Ruotsi ei voinut tunnustaa tätä ennen kuin Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäiseksi valtioksi. Mehän olimme vuonna 1812 hyväksyneet Suomen olevan Venäjän keisarikunnan suurruhtinaskunta. Mutta kun Lenin ja bolševikit 4. tammikuuta 1918 tunnustivat Suomen itsenäisyyden, myös Ruotsi teki niin, samana päivänä.
* * *
Nykyään olemme tottuneet ajattelemaan Ruotsia, Suomea, Norjaa ja Tanskaa Pohjolana, yhdessä Islannin kanssa. Yli 80 vuoden ajan toisen maailmansodan jälkeen olemme työskennelleet yhdessä yhteisten arvojen puolesta, luoneet yhteisiä instituutioita ja aktiivisesti pyrkineet tiivistämään maidemme välisiä siteitä. Otimme käyttöön yhteiset työmarkkinat ja passivapaan matkustamisen 50 vuotta ennen Schengeniä. Lähes kaikissa kansainvälisissä vertailuissa kaikki viisi Pohjoismaata sijoittuvat kymmenen parhaan joukkoon – olipa sitten kyse demokratiasta, lehdistönvapaudesta, oikeusvaltiosta, korruption vähäisyydestä tai peräti onnellisuudesta.
Nyt, kun kaikki Pohjoismaat ovat Naton jäseniä, olemme myös luvanneet puolustaa toisiamme mahdollisen hyökkäyksen sattuessa. Ensimmäistä kertaa yli viiteensataan vuoteen Pohjoismaat ovat jälleen yhtenäisiä, mutta tällä kertaa ylpeinä, itsenäisinä ja yhdenvertaisina kansakuntina. Emme tee yhteistyötä pakosta tai alistumisesta, vaan omasta valinnastamme tehdä niin.
Jos ajattelemme Ruotsia ja Suomea, pääministerimme sanovat usein, että suhteemme ovat paremmat kuin koskaan aiemmin, ja myös hallituksemme ovat yhtä mieltä siitä, että Ruotsi ja Suomi ovat toistensa lähimmät kansainväliset kumppanit. Suhteemme on myös tasavertaisempi kuin koskaan, ei vähiten Suomen roolin ansiosta prosessissa, jossa yhdessä liityimme Natoon. Ja nyt, kun Ruotsi on ottanut johtavan roolin Naton eteentyönnetyssä maavoimajoukossa FLF Finland, Ruotsi on myös omaksunut Suomen itärajan omakseen.
Kaikkea tätä on myös syytä juhlia tänään, 6. kesäkuuta. Sillä mitä olisikaan juhla ilman perhettä!
Peter Ericson
Ruotsin Suomen-suurlähettiläs
Kuva Stina Stoor
Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.
