Meillä Suomessa on viiden vuoden sisällä tehty iso liuta järeitä turvallisuuspolitiikan päätöksiä. Suomi liittyi Natoon, erosi Ottawan sopimuksesta, itäraja pantiin kiinni ja pysyy toistaiseksi säpissä. Ydinaserajoituksia halutaan purkaa.
Käänteet kytkeytyvät Venäjän aloittamaan sotaan Ukrainassa. Venäjä on sotilaallinen uhka naapureilleen. Eikä sen ääneen sanomisessa ole enää mitään dramatiikkaa.
Tämän kaiken keskellä on yllättäen asia, joka on ja pysyy. Ahvenanmaan demilitarisointiin ei haluta koskea. Lisäksi Maarianhaminassa sijaitseva Venäjän konsulaatti jatkaa toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Konsulaatilla on Neuvostoliiton ja Suomen välisen vuoden 1940 sopimuksen nojalla jopa oikeus valvoa demilitarisoinnin toteutumista maakunnassa.
Demilitarisointi taas pohjautuu vuonna 1921 tehtyyn sopimukseen, jossa Suomen lisäksi mukana on liuta länsimaita. Sopimuksen mukaan sotilaallinen läsnäolo Ahvenanmaalla ei ole rauhan aikana sallittua eikä sitä saa linnoittaa.
Haluttomuutta puuttua näihin Ahvenanmaata koskeviin asioihin on perusteltu poliittisesta johdosta sillä, että ne kytkeytyvät kansainvälisiin sopimuksiin eikä Suomen kannata pyrkiä muuttamaan tilannetta. Tämä on kirjoitettu auki ulkoministeriön julkaisemassa selvityksessä vuodelta 2023, minkä jälkeen vähäinenkin keskustelu Ahvenanmaasta käytännössä tyrehtyi.
Konsulaatin turvallisuuspoliittista riskiä on vähätelty myös puheenparsilla, kuten että siellä on paikalla vain kourallinen henkilökuntaa ja Suomi tietää tasan tarkkaan, mitä siellä tapahtuu. Samalla voi tosin ihmetellä, mihin Venäjän konsulaattia Maarianhaminassa tänä päivänä tarvitaan. Ja eikö sen olemassaolo valvontaoikeuksineen ole räikeä loukkaus Suomen suvereniteettia kohtaan.
Palataan tämän kolumnin alussa lueteltuihin Suomen turvallisuuspolitiikan päätöksiin. Ottawan sopimuksesta irtautuminen ja päätökset itärajasta edellyttivät määrätietoista otetta ja rohkeutta tarkastella kansainvälisoikeudellista tilannetta ja sopimuksia uudesta näkökulmasta turvallisuusympäristön rajussa muutoksessa. Miksi näin ei voisi tehdä Ahvenanmaan kohdalla?
Samalla kun Itämeren toisen ison saaren Gotlannin sotilaallinen varustautuminen kiihtyy ja myös Suomen Lapissa varaudutaan Venäjän toimiin, Ahvenanmaa tuntuu unohtuneen. Myöskään kansainvälisissä pöydissä Ahvenanmaan asemasta ei syystä tai toisesta keskustella.
On vaikea kuvitella, miksi muut sopijaosapuolet asettuisivat poikkiteloin, jos Suomi avaisi keskustelun Ahvenanmaan demilitarisoinnin purkamisesta. Vuoden 1921 sopimuksen osapuolina ovat Suomen lisäksi Islanti, Britannia, Italia, Latvia, Puola, Ranska, Ruotsi, Saksa, Tanska ja Viro. Ne kuuluvat kaikki vieläpä Natoon. Venäjähän ei tässä sopimuksessa ole edes mukana.
Demilitarisoinnin purkaminen helpottaisi myös sotilasliiton näkökulmasta Ahvenanmaan puolustamista. Julkisuudessa osin katveeseen on jäänyt majuri Daniel Forsellin vuoden 2025 diplomityö Maanpuolustuskorkeakoululle. Forsellin mukaan Ahvenanmaan demilitarisointi vaikeuttaa sotilaallisen puolustuksen järjestämistä maakunnassa ja sen purkamiseksi on olemassa useita vaihtoehtoja.
Tutkimuksessa Forsell ehdottaa kiteytetysti ratkaisua, jossa vuoden 1921 sopimus päätettäisiin ensin sopijaosapuolten yhteisymmärryksessä, minkä jälkeen Moskovan vuoden 1940 sopimus päätettäisiin Suomen yksipuolisella ilmoituksella.
Forsellin tutkimus ei ole syystä tai toisesta herättänyt meillä laajempaa keskustelua. Miksi Ahvenanmaan sotilaallisen tyhjiön riskistä vaietaan – tähän on vaikea löytää muuta syytä kuin pelko Venäjän reaktiosta.
Asian sanominen ääneen olisi jo askel eteenpäin. Seuraavaksi voisi pohtia, onko pelko Venäjän reaktiosta relevantti este sille, ettei Ahvenanmaan asemaa kannata muuksi muuttaa.
Satu Schauman
Politiikan toimittaja
Verkkouutiset ja Nykypäivä
Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.
