”Venäjän kansalaisyhteiskunta ei ole kuollut.” Tämän fraasin kuulee usein venäläisiä kansalaistoimijoita tavatessa. Venäjän Ukrainassa käymän laajamittaisen hyökkäyssodan kontekstissa näytämme luopuneen toivosta, että Venäjän kansalaiset koskaan voisivat saavuttaa kestäviä muutoksia omassa maassaan.
Vaikka Venäjän kansalaisyhteiskunnan asia ei juuri nyt tunnu prioriteetilta, pitkällä aikavälillä koko Euroopan näkökulmasta sen vahvistuminen sekä yhteistyö länteen ovat toivottavia. Tämä on pitkä tie ja edes alkuun pääsy edellyttää ensin Ukrainan sodan ratkaisua.
Silti reagointikyvyn säilyttämiseksi on nytkin syytä ylläpitää kontaktipintaa Venäjän kansalaisyhteiskunnan kehitykseen. Suomen hallitusohjelmassakin 2023–2027 tämä tarve on tunnistettu: ”Hallitus tukee mahdollisuuksien mukaan Venäjän kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiä”.
Demokraattisen vaikuttamisen perinne on Venäjällä lyhyt. Tässä tekstissä ”kansalaisyhteiskunnalla” viitataan yleisemmin kansalaisten aktiivisuuteen, aloitekykyyn ja haluun vaikuttaa. Autoritaarisissa oloissa aktiivisuus ilmenee usein järjestäytymättömissä muodoissa. Venäjän sisällä asuvilla ja Venäjältä muuttaneilla on täysin erilaiset ulkoiset toimintaedellytykset.
Venäjällä valtion alati tiukkeneva kontrolli tähtää demokraattisesti orientoituneiden kansalaistoimijoiden nujertamiseen. Viranomaisten keinopaletissa on satunnaisen valikoivasti psykologinen painostus, lakimuutokset, erilaiset ei-toivotut statukset sekä sakot ja vankeus. Valtion apuna on Neuvostoliiton tyyliin kanssakansalaiset, ”sarjakantelijat”. Myös GONGO:t, eli valtion itse masinoimat järjestöt vievät huomiota ”oikeisiin asioihin”.
Tietyissä aiheissa, kuten ympäristökysymyksissä, protestoiminen ja kampanjointi on tiettyyn rajaan asti edelleen mahdollista – ainakin paikallistasolla. Sotaa käyvän maan kaupungeissa on pidetty yllä normaaliuden illuusiota, johon mahtuu myös ajatus kaupunkilaisten omasta osallistumisesta.
Sen sijaan LGBTQI+-teema tai ylipäätään konservatiivisten perhearvojen kyseenalaistaminen ovat punainen vaate. Myös vähemmistökansojen kysymyksissä liikkumatila on tarkkaan rajattu.
Tällä hetkellä kannattaa seurata, miten ”taistelussa internetistä” käy. Valtio on vuosia testannut tapoja kontrolloida verkkoa. Silti se joutuu tarkalla korvalla seuraamaan palvelurajoitusten ja käyttökatkojen reaktioita, sillä ne ärsyttävät niitäkin, jotka muuten tukevat vallanpitäjien politiikkaa.
Joissain Euroopan maissa tukea Venäjän kansalaisyhteiskunnalle on jatkettu myös vuoden 2022 jälkeen. Koska suora yhteydenpito Venäjälle on monista syistä liki mahdotonta, Venäjältä pois muuttaneista on tullut tärkeä kanava kansalaisyhteiskunnan kysymyksissä. Suomesta ainakaan valtion rahallista tukea ei tiettävästi ole annettu, mutta useat maat, kuten Saksa ja tietyt Pohjoismaat ovat tukeneet esimerkiksi venäjänkielisiä riippumattomia medioita. Vuoteen 2025 asti Yhdysvaltojen kehitysyhteistyövirasto (USAID) oli merkittävä tukija, mutta nyt Euroopan maiden vastuu on tässäkin kasvanut.
Venäjän kansalaisyhteiskuntaa tuetaan myös EU-tasolla. Yksi asiaan omistautuneista on Saksaan rekisteröitynyt Civil Society Forum (aiemmin EU-Russia Civil Society Forum), jossa on jäsenjärjestöjä yli kahdestakymmenestä Euroopan maasta ja Venäjältä. Suomi–Venäjä-seurakin on tämän monipuolisen verkoston jäsen.
Venäjältä paenneet toimivat laajasti mm. ihmisoikeuksiin, vähemmistöihin, ympäristöön tai mediaan liittyvissä kysymyksissä. Monesti he ovat korkeakoulutettuja ja kansainvälisessä yhteistyössä marinoituneita. Äkillinen pako ja omat kotoutumisprosessit syövät voimavaroja, mutta pikkuhiljaa toiminta ja verkostoituminen tehostuvat. Pääagenda kohdistuu edelleen Venäjään – maahan jääneiden tukemiseen ja Venäjän paremman tulevaisuuden pohjustamiseen. Moni paennut myös tukee käytännöllisin toimin Ukrainaa ja ukrainalaisia.
Eurooppaan on muodostunut oma kansallisvaltioiden rajojen yli verkostoitunut venäjänkielinen kansalaisyhteiskuntansa. Demokraattinen ympäristö tarjoaa tilaisuuden harjoitella vapaata kansalaisvaikuttamista. Venäläistoimijat joutuvat myös toteamaan, ettei demokratia ole koskaan valmis tai itsestäänselvyys, Euroopassakaan.
Näen keskeisenä harjoituskohteena erilaisuuden sietämisen. Venäjänkielisille on tyypillistä pyrkiä toimimaan vain ”täysin samanmielisten” kanssa tai ryhmittyä ”omaksi joukkueeksi” konfliktien välttämiseksi. Demokratiassa pitää kuitenkin pystyä toimimaan rakentavasti myös eri näkökulmien kanssa.
Yksi ”koelaboratorio” on Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen (PACE) alle tammikuussa 2026 perustettu moniääninen ”Venäjän demokraattisten voimien neuvottelualusta”. Siihen valittiin 15 jäsentä, joista 5 edustaa Venäjän vähemmistökansoja. Nähtäväksi jää, miten esimerkiksi Garri Kasparovin, Mihail Hodorkovskin tai Pussy Riotista tutun Nadežda Tolokonnikovan yhteistyö toimii. Ovi on käynyt jo kerran: Tšetšeeni Ruslan Kutajev heitettiin ulos alustalta mm. homofobisten näkemystensä takia.
Venäjän valtio pyrkii osaltaan ruokkimaan aktivistien sisäistä eripuraa ja rikkomaan näiden yhteydet Venäjälle. Aktivisteja mustamaalataan esimerkiksi ulkomaisen agentin leimoilla. Toinen keino on valtiota pönkittävän kansalaistoiminnan tukeminen Euroopassa. Suomikin on kohteena. Esimerkiksi huhtikuussa nousi kohu kahdesta Helsingin kaupungilta palkkatukea saaneesta järjestöstä, jotka olivat lähettäneet suomalaisia lapsia Krimin Artek-leirille.
Helsingin kaupungin tapaus tai toinen tuore skandaali – Tikkurilan lukiossa soitettu Venäjä-mielisen artistin kappale – paljastaa osaamisvajeen. Suomessa ei riitä, että riskejä tunnistetaan SUPO:ssa tai Maanpuolustuskorkeakoulussa. Läpi yhteiskunnan, kuten kaupunkien virkamiehistössä sekä kouluissa, tulisi olla perustaidot analysoida Venäjän informaatiovaikuttamista.
Asiantuntijat ovat korostaneet, että venäjän kielen monipuolinen osaaminen on Suomessa huoltovarmuustekijä, sillä siihen perustuu kyky analysoida Venäjää. Osaamistarve myös muuttuu: Suomi–Venäjä-seuran venäjän kielen ja kirjallisuuden kehitystä 2020-luvulla käsittelevissä hankkeissa on havaittu, että kieli moninaistuu erilaisissa ympäristöissä nyt nopeasti. Venäjällä ja sen ulkopuolella vapaudessa puhuttu kieli eroavat jo monilta osin toisistaan. Venäjän valtio näyttää siis jo hävinneen ainakin yhden sodan – monopolista venäjän kieleen.
Valitettavasti venäjän opiskelu erityisesti vieraana kielenä on radikaalisti vähentynyt. Tämä näkyy esimerkiksi seuran perinteisessä toiminnossa, kevätstipendien jaossa. Kun vielä vuonna 2025 haettiin 98 stipendiä venäjää vieraana kielenä lukeville, vuonna 2026 määrä oli enää 60. Erityisesti lukioista hakemuksia tulee enää vähän. Opettajat ympäri Suomea raportoivat, että venäjän opiskelu jää monella kesken tai viimeiset urhoolliset lähestyvät maaliviivaa. Suomessa asuvat venäjänkieliset täydentävät osaamista, mutta osaajia tarvittaisiin jatkossakin erilaisista taustoista.
Kielitaitoa tarvitaan riskienhallinnan lisäksi myös luottamuksen ja yhteistyön lisäämiseksi. Pitää olla kykyä tunnistaa myös ne toimijat, joilla on kanssamme samankaltaiset arvot ja tavoitteet. On sääli, jos sivuutetaan kokonaan se osaaminen ja yhteistyöpotentiaali, joka Eurooppaan paenneilla aktivisteilla olisi tarjota Euroopan hyväksi.
Suomessa on tilastokeskuksen mukaan jo yli satatuhatta venäjänkielistä. He tulevat eri maista ja arvopohjista. Suomeenkin on muotoutunut omanlaisensa venäjänkielinen ekosysteemi.
Joukossa on selkeästi demokraattisia arvoja (ja Ukrainaa) tukevia toimijoita, kuten vuoden 2022 jälkeen perustetut Suomen venäjänkielisten demokraattinen yhteisö ry tai Initiative FoReDi ry.
Suurin osa venäjänkielisten yhteisöistä toimii puhtaasti esimerkiksi oman kielen, kulttuurin ja kotoutumisen kysymyksiä käsitellen. Nämä ryhmät välttävät yhteiskunnallisia keskusteluja, jotta erilaiset näkemykset saadaan mahtumaan saman katon alle. Lisäksi Suomessakin on valitettavasti joitakin Venäjän valtion propagandaa levittäviä toimijoita. Näiden kohderyhmä on kuitenkin kapea ja ne ovat Suomen turvallisuustoimijoiden seurannassa. Muutaman toimijan takia ei siis pidä leimata koko kenttää.
Venäjän sisälläkään kansalaisyhteiskunta ei ole kuollut, mutta se on saanut varageneraattorin Eurooppaan muuttaneista demokraattisesti suuntautuneista venäjänkielisistä. He parhaillaan ikään kuin harjoittelevat kansalaistoimintaa vapaassa ilmapiirissä, samalla pyrkien säilyttämään yhteydet Venäjälle jääneisiin toimijoihin. On tärkeää, että Suomessakin tämä joukko nähdään mieluummin mahdollisuutena kuin uhkana. Samalla tulee vahvistaa omaa Venäjään liittyvää osaamista myös kansalaisyhteiskunnan kysymyksissä.
Riku Savonen
Toiminnanjohtaja
Suomi–Venäjä-seura ry
Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.
