Ukrainan sota on saamassa yhä karumpia ja julmempia piirteitä. Venäjän harjoittama siviili- ja infrastruktuurikohteiden pommitus näyttää osoittautuvan varsin tehokkaaksi, pommittajan kannalta. Vaikutus ei ole suoraan sotilaallinen, vaan ilmenee yhteiskunnan kestävyyden riskinä. Jos sitä jatkuu vuosikausia – ja Venäjällä on periaatteessa voimavaroja niin tehdä – tulee Kiova muistuttamaan toisen maailmansodan jälkeisiä rauniokaupunkeja. Onko tämän estäminen mahdotonta?
Käsittääkseni ei ole, mutta se edellyttää kahdentasoisia toimia Euroopalta. Aivan ensimmäiseksi Euroopan tulee välittömästi antaa Ukrainalle aseita sekä puolustukseen että hyökkäykseen. Nyt on keskityttävä seuraavaan vuoteen, erityisesti talveen. Toisaalta on otettava aktiivinen rooli neuvotteluissa pysyvän rauhan aikaansaamiseksi.
Rauhanneuvottelujen aktiivista aloittamista häiritsee se analyytikkojen oikea (!) käsitys, ettei Venäjä muutu niin kauan kuin Putin on johdossa. Näkemys korostaa umpikujaa, ja epäsuorasti, tahtomattaankin, oikeuttaa eurooppalaisen passiivisuuden. Täytyy vain odottaa. Käsittääkseni asia pitäisi tarkemmin analysoida: niin, että Putinin aikana Venäjä ei todellakaan sisäisesti muutu, mutta rauhaan Putin on sittenkin kykenevä.
Olen varsin vakuuttunut, että Venäjän eliitin enemmistö ei sotaa tue, vaan haluaisi sen loppuvan mahdollisimman nopeasti. Välittömästi toteutettu suuri aseapu Ukrainalle – esimerkiksi kolmasosa kunkin Euroopan valtion varastoista – olisi uskottava merkki Venäjälle, etteivät pommitukset tuo toivottua tulosta. Tai ehkä vastapommitukset tuovat vakavampia säröjä Venäjän kansalaisten kestävyyteen. Lisäksi ilmatilaloukkauksia tekevät Venäjän koneet pitäisi ampua alas; asiasta ilmoitettaisiin heille varoituksena etukäteen. Sama pätee tietenkin kaikkiin drooneihin, maalla ja merellä. Myös muussa Venäjän suorittamassa Nato-maiden häirinnässä vastavuoroisuus olisi nostettava toimintatavaksi.
Venäjän massiivinen pommituskampanja on merkki “viimeisestä taistosta”, heillä ei oikein muita keinoja enää ole. Jos se ei toimi, valmius rauhaan kasvaa, ja paine eliitin sisällä kasvaa. Tämä lisää Putinin riskiä tulla – jos ei syrjäytetyksi, niin arvovallan laskun heikentämäksi. Se taas lisää halua rauhanneuvotteluihin. Viime kädessä hänelle on ehdottomasti tärkeämpää pysyä vallassa kuin saada loput 20 % Donetskin alueesta vallatuksi. Jopa hänen tärkeimmän tukipylväänsä FSB:n johdossa mietitään kahdesti, onko viisasta ajautua umpikujaan yhdessä Putinin kanssa. Tämän entinen KGB-mies tietää historiasta: Stalinin saadessa sairaskohtauksen KGB:n johtaja Berija ei kutsunut ajoissa apuun lääkäreitä. Siis vaikka Venäjä ei Putinin aikana muutu, toki Venäjä voi Putinin aikana tehdä rauhan.
Voi olla, että myös Euroopan on tarjottava Venäjälle jotain, joka tekee rauhasta heille kiinnostavamman. Ymmärrän, että tämä vaatii jo hyvin suurta poliittista (uhka)rohkeutta; kaikkihan vuotaa tiedotusvälineille ja yleisölle, jotka eivät todellakaan tilanteen vakavuutta käsitä. Tällaisia mahdollisuuksia toki on – itsellenikin tulee heti mieleen useita. Ei siihen avaruustiedettä tarvita. Toivottavasti rohkeutta löytyy; säästyneet ihmishenget, ja Ukrainan pelastettu itsenäisyys ovat ehdottomasti kompromissien arvoisia.
Ukrainalle rauhanehdot eivät tule olemaan ainakaan suloiset. Tärkeintä olisi, että ne olisivat siedettävät ja että Ukrainan reaalinen itsenäisyys säilyisi. Ja sen toteutumisesta nimenomaan Eurooppa on vastuussa. Myös Ukrainan mahdollisen romahduksen seuraukset kohdistuvat nimenomaan Eurooppaan. Ei se ole ainakaan ensisijaisesti USA:lle ongelma.
Kirjoittaja on Turun kauppakorkeakoulun kunniatohtori ja toiminut Venäjällä yksityisten ja julkisten suuryrityksen hallituksissa 15 vuoden ajan ennen maasta karkottamista 2015.
Seppo Remes
Turun kauppakorkeakoulun kunniatohtori
Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, joka ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.
