Kauppapolitiikan uusi aikakausi: kriittiset toimitusketjut ja Itämeren alueen resilienssi

Kauppapolitiikka on muuttunut liberaalista vapaata kauppaa suosivasta ajatusmaailmasta yhä strategisemmaksi. Siinä missä parikymmentä vuotta sitten kaupanesteitä purettiin ja luotiin yhtenäisempää toimintaympäristöä, ollaan siirrytty markkinoita suojaaviin ja rajoittaviin toimiin lisääntyvissä määrin. Muutos alkoi asteittain liittämällä kaupansääntelyyn arvopohjaisia kriteerejä niin ympäristön kuin ihmisoikeuksien suojelemiseksi. Etenkin koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan jälkeen turvallisuus on noussut keskeiseksi arvoksi ohjaamaan myös kauppapolitiikan kehitystä. Turvallisuus kytkeytyy kauppaan globaalien arvoketjujen kautta.

Liberaali kauppapolitiikka katsoo, että avoin kauppa tuottaa hyvää kaikille osapuolille ja valtion roolin tulisi olla vähäinen. Pyritään siis minimoimaan tullimaksut ja tukiaiset ja oletetaan markkinoiden ohjaavan resurssien jakautumista. Haasteena tässä näkökulmassa on, että voitot jakautuvat harvoin tasaisesti ja rakenteelliset muutokset haastavat järjestelmää. Strateginen kauppapolitiikka puolestaan olettaa, että valtioilla on mahdollisuus vaikuttaa yritysten kilpailukykyyn ja strategisiin valintoihin ja siten edesauttaa yrityksiä ”siirtämään” voittoja kotiin. Valtion rooli on siis aktiivinen tullien sekä vienti- ja innovaatiotukien muodossa. Haasteina ovat kauppasodat, valtiontukikilpailu ja markkinoita voimakkaasti väärentävät politiikkavalinnat.

Tämä siirtymä strategiseen kauppapolitiikkaan ja turvallisuuspolitiikan kytkeytyminen kauppapolitiikkaan näkyvät selkeästi kaupan geopolitisoitumisena, toimitusketjujen turvallisuuskysymyksinä sekä kriittisten resurssien haasteina.

Geopolitisoituminen näkyy kasvavissa tullien, tukien, vientirajoitusten ja investointikontrollien määrissä. WTO ja IMF arvioivat, että kauppapoliittisten interventioiden määrä on noussut ennätystasolle vuonna 2026. Keskiössä ovat erityisesti Yhdysvaltojen tariffipolitiikka, EU:n vastatoimet sekä Kiinaan liittyvät “de-risking”-strategiat. Käytännössä vastakkain ei ole asetelma liberaali eli vapaakauppa vastaan strateginen eli protektionistinen kauppa, vaan enemmänkin, kuinka paljon tehokkuutta ollaan valmiita uhraamaan turvallisuuden vuoksi.

Toimitusketjujen turvallisuuden kysymyksiä nostivat esiin erityisesti koronapandemia, Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan sekä Hormuzinsalmen aiheuttamat konfliktit.  Näistä johtuvat logistiset ja tuotantohäiriöt ovat nostaneet resilienssin keskeiseksi kauppapoliittiseksi tavoitteeksi. Yritykset hajauttavat hankintaa, rakentavat alueellisia toimitusverkkoja ja siirtävät tuotantoa lähemmäs markkinoita. Käsitteet kuten “friend-shoring” ja “near-shoring” kuvaavat yritysten strategioita vastata muuttuvaan markkinaan siirtämällä tuotantoa maihin, joita pidetään poliittisesti luotettavina.

Kriittiset raaka-aineet ovat nousseet keskusteluun markkinoiden ja geopoliittisen tilanteen epävarmuuksien myötä. EU:n Kiina-politiikassa sähköautot, akut, kriittiset mineraalit ja puhdas teknologia ovat keskeisiä kiistakysymyksiä. Kauppapolitiikkaa käytetään yhä enemmän myös teknologisen kilpailukyvyn ja strategisen autonomian välineenä. Samalla EU:n ja Yhdysvaltojen suhteissa keskustellaan siitä, miten säilytetään avoin kauppa, mutta vältetään uusia tariffisotia ja päästään yhteisymmärrykseen datan käytöstä ja teknologiayhtiöiden vastuista. Taloudellinen keskinäisriippuvuus ei ole kadonnut, mutta sitä tarkastellaan nykyisin myös riskien näkökulmasta.

Itämeri ei ole ainoastaan ympäristö- tai turvallisuuspoliittinen alue. Se on myös yksi Euroopan tärkeimmistä kaupan ja logistiikan solmukohdista. Alueen satamat, merikuljetukset, energiaverkot ja tietoliikennekaapelit muodostavat infrastruktuurin, jonka varassa sekä kansainvälinen kauppa että yhteiskuntien normaali toiminta lepäävät. Alue on kohdannut viime vuosina useita turvallisuusuhkia kaapelirikoista jatkuvaan GPS-häirintään. Nämä muutokset turvallisuusympäristössä vaikuttavat yritysten strategioihin ja houkuttelevuuteen toimia alueella. Toimitusketjujen toimivuus ei ole vain yritysten kilpailukykykysymys, vaan myös alueellisen vakauden edellytys. Siksi Itämeren maiden välinen yhteistyö logistiikan, energian ja kriittisen infrastruktuurin turvaamisessa on tärkeämpää kuin pitkään aikaan.

Itämeren alueen turvallisuus ei tarkoita maailmankaupasta vetäytymistä tai omavaraisuuden tavoittelua kaikilla aloilla. Sen sijaan kyse on riskien tunnistamisesta, vaihtoehtoisten hankintakanavien rakentamisesta ja luotettavien kumppanuuksien vahvistamisesta. Kun kilpailu kriittisistä raaka-aineista, investoinneista ja uusista teknologioista kiristyy, menestyksemme riippuu yhä enemmän siitä, kuinka hyvin pystymme yhdistämään avoimen talouden ja turvallisuuden tavoitteet. Kylmän sodan jälkeen liberaalin kaupan eetos oli voimissaan ja uskottiin, että kauppa vähentää konflikteja ja luo hyvinvointia laajasti. Nykyisessä maailmantilanteessa tilanne tuntuu päinvastaiselta konfliktien muuttaessa kauppaa. Itämeren alueella vahvuutena ovat pitkän yhteistyön perinteet, jotka edesauttavat resilienssin luomista rakentamalla turvallisempia, kestävämpiä ja luotettavampia yhteyksiä. Turvallisuus ei ole vaihtoehto avoimuudelle, vaan sen uusi edellytys.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.