Turun ja koko Itämeren piirin suurimpiin katastrofeihin lukeutuu kaupunkipalo, joka alkoi Aninkaistenmäeltä iltayhdeksän aikaan 4. syyskuuta 1827. Tuulen kuljettama kipinä lensi kauppias Carl Gustaf Hellmanin talon navetan ylisille ja sytytti ennennäkemättömän palon. Tuli riehui koko seuraavan päivän, mutta vähitellen liekit asettuivat ja tuhon koko laajuus valkeni. Kaupunki oli kuin valtava hautausmaa, kuten kenraalikuverööri Zakrevskin adjutantti Nikolai Vasiljevitš Putjata kirjoitti Moskovski vestnik -lehdelle. Onnettomuus osoittautui Pohjoismaiden tuhoisimmaksi kaupunkipaloksi. Se hävitti kolme neljäsosaa rakennuskannasta, käytännössä kaupungin ydinalueen Aninkaistenmäeltä Kupittaan kentälle ja Ryssänmäeltä Luostarikortteliin. Turussa asui palon kynnyksellä 14 000 asukasta, joista 11 000 menetti kotinsa.
Vuoden 1827 onnettomuutta kutsutaan ”Turun paloksi”. Kaupunki on historiansa aikana palanut useita kertoja, mutta tällä kertaa tuho oli mittaluokaltaan aivan muuta. Palon kuumuus synnytti oman mikroilmastonsa. Roihu äityi tulimyrskyksi, jonka voiman voi rinnastaa toisen maailmansodan pommitusten aiheuttamiin tulimyrskyihin. Voimistunut palo imi happea ympäristöstä ja aiheutti oikukkaita virtauksia. Samaan aikaan kuuma ilma nousi ylös, synnytti kaupungin ylle pyrocumuluspilven ja levitti palojätettä kauas kaupungin ulkopuolelle.
Historioitsija Svante Dahlströmin laskelmien mukaan Turun palossa tuhoutui 2543 rakennusta, joista kivitaloja oli 253 kpl ja puutaloja 2290 kpl. Luvut kertovat tuhkaksi muuttuneen kaupungin luonteesta. Valtaosa palaneista rakennuksista oli puutaloja, asuintalojen lisäksi aittoja, navettoja, varastoja ja muita talousrakennuksia. On selvää, että puisen kaupungin ”polttoarvo” oli valtava. Palossa purkautui poikkeuksellisen runsaasti lämpöenergiaa, ja vuoden 1827 katastrofi oli varmaankin Suomen esiteollisen ajan merkittävin hiilidioksidipäästö ilmakehään.
Historiallisista lähteistä tiedämme, että tuhkaa ja myös muuta ainesta, kuten papereiden ja liinavaatteiden riekaleita, satoi maahan muun muassa Paimiossa, Paraisilla ja Sauvossa. Wilhelm Lagus muisteli myöhemmin, että Paraisilla, joka on linnuntietä Turusta 17 kilometrin päässä, satoi maahan tuhkaa, hiiltyneitä kankaanpalasia ja paperisilppua. Suomen virallinen lehti Finlands Allmänna Tidning puolestaan kuvasi jo 13. syyskuuta 1827, miten Sauvossa, 26 kilometrin päässä Turusta, tuuli oli lennättänyt paperinsuikaleita, makuuvaatteiden höyheniä ja seteleitä maahan. Myöhemmin kerrottiin pikkupoikien samoilleen Sauvon metsissä pitkään palon jälkeen setelirahaa etsimässä.
Turun palon taustalla oli monia tekijöitä. Kaupunki oli vuosien saatossa kehittynyt tiheäksi asutuskeskukseksi, jossa talot lepäsivät kylki kyljessä. Sytykkeeksi sopivaa tuohta pilkisti monen huonokuntoisen talon katteiden alta. Syyskuun 4. päivää oli edeltänyt kuiva jakso, mikä teki rakenteet erityisen herkiksi syttymään. Lisäksi heiniä oli jo ehditty kerätä ylisille talvea varten. Kaikeksi epäonneksi juuri palon syttymisen jälkeen tuuli yltyi myrskyksi, joka alkoi painaa liekkejä kohti vanhaa keskustaa.
Vuoden 1827 katastrofi nähtiin ja koettiin laajalti Itämeren piirissä. Kirjailija Zacharias Topelius muisteli myöhemmin kummallista syyskuun iltaa Uuteenkaarlepyyn saaristossa, 342 kilometrin päässä Turussa. Eteläisen taivaan yllä näkyi verenkarvainen, kammottava pilvi. Vasta kolmen päivän kuluttua tuli tieto siitä, että Turku on palanut. Jos palo nähtiin onnettomuusyönä Uudessakaarlepyyssä, on selvää, että se nähtiin myös Tukholmassa, Riiassa, Tallinnassa, Viipurissa ja Pietarissa. Topelius kirjoitti: ”Ympäri pohjolaa kyseltiin tuskaisina yön kamalaa valoa, ja palavat pilvet purjehtivat pois maailmasta, joka oli täynnä kadonnutta ihmisonnea.”
Vuonna 2027 tulee kuluneeksi 200 vuotta näistä onnettomista tapahtumista. On selvää, että muistovuoden aikana palon hetkiin palataan niin musiikin ja teatterin kuin kirjallisuudenkin keinoin. Samalla tulee tilaisuus pohtia, millaisen muistijäljen katastrofi on jättänyt ja miten väkivaltainen katkos ja kulttuuriperinnön äkillinen tuhoutuminen ovat vaikuttaneet siihen, miten menneisyys ja tulevaisuus koetaan.
Hannu Salmi
Kulttuurihistorian professori
Turun yliopisto
Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.
