Taidetta on erilaisten kulttuuriin kohdistuneiden leikkausten yhteydessä puolustettu viime vuosina monenlaisin perusteluin. Taiteen osuus valtion budjetissa on alle yhden prosentin, ja perusteluissa on keskitytty muun muassa siihen, mitä tuo pieni rahallinen panostus yhteiskunnalle tuo. Taiteen merkitys on ensinnäkin nähty osana paikallisten yritysten toimintaedellytyksiä. Ihmiset, jotka hakeutuvat kirjastoon, taidenäyttelyihin, teattereihin ja konsertteihin, kuluttavat samalla myös paikallisten yritysten palveluja, ja niinpä taidetapahtumat jättävät alueelle usein moninkertaisen euromäärän satsauksiinsa suhteutettuna. Yksi taiteen merkityksistä, se mistä on helpoin ja konkreettisin aloittaa, on siis siinä, miten se generoi ympärilleen euroja. Taide on nähty myös terveystekona, sillä taiteen ja kulttuurin tiedetään tutkitusti lisäävän psyykkistä, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia. Taide on yhteisöllisesti rauhoittava elementti, sillä taide ja kulttuuri lisäävät empatiaa ja vuorovaikutustaitoja. Taide myös auttaa kulttuurisen identiteetin kehittämisessä ja ymmärtämisessä, millä on parhaimmillaan kommunikaatioväyliä avaavaa merkitystä yhteiskunnan kasvavan segregaation ja polarisoituneen keskustelun aikoina.
Näiden perustelujen lisäksi taiteella ja kulttuurilla on nähty olevan myös oma painava merkityksensä globaalisti epävakaina aikoina, ja näin on ollut aina. Taiteen merkitys itsenäisen Suomen historiassa on ollut tukea ja vahvistaa nuoren kansakunnan identiteettiä. Suomen taide-elämän alku sijoittuu 1800-luvulle, kansallisuusaatteen voimistumisen vaiheisiin Venäjän vallan alla. Taide vahvisti kieltä ja kansallisidentiteettiä, peilaten juuri niitä tuntoja ja tapahtumia mitä suomalaisuudessa tuolloin tapahtui. Kulttuuri-instituutioita ja taidelaitoksia perustettiin 1900-luvun sotien ympärillä. Erilaiset viihdytysjoukot kiersivät rintamalla tuomassa sotilaille helpotusta. Taide toimi lääkkeenä ja vahvistajana itsenäisyyden rakentumisen kipupisteissä.
Tämä on taiteen merkitys edelleen. Taide kertoo eteenpäin ne tarinat, jotka vain me voimme kertoa. Se säilöö ja tulkitsee meidän historiamme ja auttaa suhteuttamaan nykyhetken murroksia, pelkoja ja haasteita. Taide ja kulttuuri muodostavat sen alati muuntuvan ytimen, mitä suomalaisuus on ja voi olla. Se myös haastaa meitä haaveilemaan siitä, mitä se voisi olla. Elävät taidemuodot kutsuvat mukaansa tasavertaista tarinankerrontaa, ja taiteen kentällä käydäänkin jatkuvaa keskustelua identiteeteistä, inklusiivisuudesta ja moninäkökulmaisuudesta, ja tämä jatkuvasti liikkeessä oleva pyörre puhdistaa meitä nurkkapatriotismista. Taiteen ja kulttuurin kautta meidän on mahdollista ymmärtää muuntuvaa yhteisöämme ilman vihaa ja vihapuhetta, sillä taiteen tehtävä on näyttää, vain näyttää, miltä asiat jostain näkökulmasta tuntuvat, ja tämä antaa meille tilaa ja mahdollisuuden samastua ja ymmärtää.
Taiteen ja kulttuurin ytimessä on kieli. Meidän kotimme, tunteemme, historiamme ja myös tulevaisuutemme on meidän äidinkielessämme. Itämeren rannoilla puhutaan useita pienten kielialueiden kieliä, joiden puolustamiseen itsenäisyyden ja turvallisuuden puolustaminen kiteytyy. Taide ja kulttuuri auttavat tässä, sillä ne voimistavat käsitystämme omasta, itsenäisestä, yhteisöllisestä toimijuudestamme ja antavat meille perspektiiviä ja sukupolvien yli vyöryvää vastuuta jatkuvuudesta. Mutta taidetta ja kulttuuria, niiden vapautta ja moniäänisyyttä pitää määrätietoisesti suojella, sillä väärissä käsissä niitä voidaan käyttää myös propagandan välineenä. Näin tapahtuukin rajamme tuolla puolen. Ihmisten sitoutuminen emotionaalisen kerronnan kautta on väkevää, ja siksi se on väärin käytettynä voimakas manipuloinnin muoto.
Itsenäinen ja vahva taide- ja kulttuurielämä ovat jo itsessään syy puolustaa maatamme, sillä me ja meitä edeltäneet sukupolvet olemme tallentuneet lauluihimme ja tarinoihimme. Rakentaessaan tasa-arvoista ihmiskäsitystä taide ja kulttuuri voivat myös toimia puolustuksemme tukena, yhtenäistäen sitä mikä on hajallaan olevaa, ja siten rakentaen suojamuuria uhkakuvia vastaan.
Satu Rasila
Turun kaupunginteatterin dramaturgi
Kuva Heli Blåfield
Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.
