”Kognitiivinen sodankäynti on täällä jo nyt. Se yhdistää informaatiovaikuttamista kybervaikuttamisen keinoihin. Sen kohteina ovat meidän omat muistomme, ajatuksemme ja tunteemme. Kukaan ei voi tältä täysin välttyä. Jokainen meistä on osa informaatioympäristöä.” Tasavallan presidentti Alexander Stubb tiivisti asian ytimekkäästi puheessaan joulukuussa 2024. Kyse ei ole kaukaisesta teoriasta tai sotilaiden sisäisestä keskustelusta, vaan ilmiöstä, joka koskettaa jokaista kansalaista.
Kognitiivisessa sodankäynnissä ei pyritä ensisijaisesti tuhoamaan infrastruktuuria tai miehittämään alueita, vaan vaikuttamaan siihen, miten ihmiset ymmärtävät todellisuutta, mihin he luottavat ja miten he tekevät päätöksiä (ks. esim. Saariluoma). Se yhdistää informaatiovaikuttamista, psykologisia keinoja ja kybertoimintaympäristön mahdollisuuksia tavalla, joka hämärtää sodan ja rauhan välistä rajaa. Käyttäytymistieteellinen tieto aseistetaan, ja sitä tehostetaan nykyaikaisella teknologialla – erityisesti tekoälyllä ja digitaalisilla alustoilla. Kognitiivinen sodankäynti on koko yhteiskunnan haaste, ei vain Puolustusvoimien tai viranomaisten. Jokainen meistä on osa informaatioympäristöä – halusimme tai emme.
Tällaisessa vaikuttamisessa ei ole kyse pelkistä valeuutisista, vaan systemaattisesta ja jatkuvasta pyrkimyksestä heikentää päätöksentekoa, hämärtää tilannekuvaa, lietsoa vastakkainasettelua sekä rapauttaa maanpuolustustahtoa ja luottamusta yhteiskunnallisiin instituutioihin. Juuri luottamus on demokraattisen yhteiskunnan kriittinen voimavara – ja siksi myös keskeinen kohde.
Tähän ilmiöön vastaamisen ytimessä on kognitiivinen resilienssi: yksilöiden ja yhteisöjen kyky tunnistaa, torjua ja palautua häirintä- ja vaikuttamisyrityksistä ilman pysyvää häiriötä. Resilienssi ei synny vain teknisistä ratkaisuista, vaan ennen kaikkea ihmisistä, toimintakulttuurista ja luottamuksesta. Kognitiivisessa kontekstissa voidaan puhua sekä strategisen että taktisen tason resilienssistä.
Strategisen tason kognitiivinen resilienssi tarkoittaa rakenteita ja ennakkoon sovittuja toimintamalleja, jotka luovat yhteisen suunnan: koulutusjärjestelmää, viranomaisten välistä koordinaatiota ja tiedonvaihtoa sekä yhteiskunnallista luottamusta, joka estää pahantahtoista vaikuttajaa kylvämästä epäilyä ja epävarmuutta. Se on pitkän aikavälin varautumista, jossa rakennetaan yhteisiä arvoja ja periaatteita, joiden avulla yhteiskunta säilyttää toimintakykynsä paineen alla.
Taktisen tason kognitiivinen resilienssi puolestaan näkyy arjen tilanteissa: ihmisten kyvyssä pysähtyä, arvioida tietoa kriittisesti ja toimia järkevästi silloinkin, kun tilanne on sekava, tunteet kuohuvat tai tietoa tulvii enemmän kuin sitä ehtii käsitellä. Se on joustavuutta ja kykyä soveltaa opittuja periaatteita uusissa ja odottamattomissa tilanteissa – samaa henkistä ketteryyttä, jota harjoitellaan esimerkiksi moniviranomaisharjoituksissa.
Suomella on näihin jo vahvoja lähtökohtia. Korkea koulutustaso, toimiva viranomaisyhteistyö, kokonaisturvallisuuden malli, korkea maanpuolustustahto ja yleinen luottamus yhteiskuntaan antavat hyvän pohjan puolustautumiselle. Mikään näistä ei silti ole itsestäänselvyys – luottamusta on rakennettava ja ylläpidettävä jatkuvasti.
Kognitiivisen turvallisuuden perustaksi voisi ehdottaa eräänlaista uutta YYA-sopimusta – ei valtioiden välistä asiakirjaa, vaan yhteiskuntasopimusta, joka määrittelee, miten suojaamme päätöksentekokykyämme informaatioaikakaudella. Viittaus historiasta monelle tuttuun termiin on tarkoituksellista. Venäjä muodostaa tällä hetkellä kognitiivisen turvallisuuden kannalta merkittävimmän uhan, joten uudenlainen YYA-sopimus kääntää huomion siihen, miten Suomen sisällä autamme toinen toisiamme.
Uusi YYA-sopimus rakentuu ymmärrykselle, yhteisöllisyydelle ja autonomialle.
Ymmärrys tarkoittaa kykyä hahmottaa, tulkita ja arvioida informaatioympäristöä kriittisesti – erottaa olennainen epäolennaisesta ja tunnistaa vaikuttamisyritykset. Yhteisöllisyys puolestaan viittaa jaettuun todellisuuteen ja keskinäiseen luottamukseen: siihen, ettemme anna ulkopuolisen vaikuttamisen murentaa yhteiskunnan sisäistä koheesiota. Autonomia on yksilön ja yhteisön kykyä tehdä omia päätöksiä ilman pelkoa, pakkoa tai huomaamatonta ohjailua. Nämä kolme rakentavat luottamusta kansalaisten, instituutioiden ja median välillä ja luovat perustan kognitiiviselle resilienssille.
Toni Virtanen
PsT, erikoistutkija
Puolustusvoimien tutkimuslaitos
Dosentti MPKK
Kuva Göte Nyman
Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.
