Suurvaltakilpailu mielletään usein voimapolitiikaksi, jossa vain taloudellisella mahdilla ja sotilaallisilla muskeleilla on merkitystä. Viimeisimmät havainnot nykyisten ja entisten suurvaltojen toiminnasta vahvistavat tätä karua mielikuvaa. Siitä huolimatta väitän, että pelkästään rahalla ja aseilla ei maailmaa hallita. Menestys tässä pelissä vaatii monipuolisempaa keinorepertuaaria, jossa myös taitavalla diplomatialla ja luottamuksen rakentamisella on keskeinen merkitys.
Neuvostoliiton romahdus määritellään usein yksiniittisesti taloudelliseksi ja ideologiseksi konkurssiksi. Totuus on monimutkaisempi. Siinä missä Neuvostoliitto piti Varsovan liittoa pystyssä pakolla ja pelolla, piti kilpailevaa Natoa koossa jäsenvaltioiden oma tahto ja yhteiset turvallisuusintressit.
Pakkoon perustuvan liiton todellinen luonne paljastui, kun rautaesirippu repesi. Lähes kaikki Euroopan entiset neuvostotasavallat ja liittolaismaat liittyivät entisen perivihollisensa Naton riveihin. Pakkovalta jätti entisille alusmaille syvät traumat, miksi toimivien suhteiden rakentaminen Venäjään ei ole ollut helppoa. Kyvyttömyys tehdä tarjoamastaan vaihtoehdosta houkutteleva romutti Venäjän suurvaltastatuksen. Ydinasearsenaalistaan ja jatkuneesta voimapolitiikastaan huolimatta.
Kilpakumppanistaan poiketen Yhdysvallat nousi kylmän sodan jälkeen unipolaarisen maailman navaksi. Taustalla oli toki ylivertainen taloudellinen ja sotilaallinen voima, mutta amerikkalaisen imperiumin todellinen voimanlähde oli sen ennennäkemättömät globaalit liittolaisverkostot. Ne luotiin kovan voiman lisäksi taitavalla soft powerilla, diplomatialla, yhteisillä arvoilla ja luottamuksella. Verkostot tukivat Amerikan valta-aseman kasvua tehden siitä suuremman kuin koskaan aikaisemmin.
Nyt maailmanjärjestyksemme on jälleen murroksessa. Kiina haastaa Yhdysvallat. Sen käyttämä metodiikka on poikennut Yhdysvalloista eikä se ole perustanut amerikkalaistyylisiä turvallisuusliittoja, vaan sitonut maita itseensä geoekonomialla: rahoituksella, infrariippuvuudella ja taktisella painostuksella. Erityisesti kehittyvissä maissa tämä on toiminut tehokkaasti.
Samaan aikaan Washingtonissa on tapahtunut dramaattinen käänne. Vielä edellisen hallinnon aikana ajateltiin, että liittolaisverkostot ovat Yhdysvaltojen suurin etu Kiinaan verrattuna. Trump 2.0:n ”America First” -politiikka osoittaa, ettei tälle perinnölle anneta Valkoisessa talossa enää arvoa. Taitava diplomatia ja luottamuksen rakentaminen on heitetty romukoppaan.
Seuraukset ovat pelottavia. Luottamus murenee jopa kaikkein lähimpien liittolaisten välillä. Kun Yhdysvallat vielä Trump 1.0:n aikana kykeni suostuttelemaan useat Euroopan maat massiivisista taloudellisista ja toiminnallisista seurauksista huolimatta ulos kiinalaisesta 5G-teknologiasta, on sillä nyt vaikeuksia saada liittolaisiaan mukaan edes Iranin-vastaiseen politiikkaansa. Onko Washington siirtynyt diplomatian sijasta suoraan Neuvostoliiton pelikirjaan: kiristykseen, uhkailuun ja voimapolitiikkaan? Samalla Valkoinen talo on etäännyttänyt itsensä arvopohjasta, johon transatlanttinen yhteistyö on perustunut vuosikymmeniä.
Autoritäärisyytensä ja ihmisoikeusongelmiensa vuoksi Kiina ei lähtökohtaisesti ole houkutteleva kumppani länsimaisille demokratioille, etenkään arvo- tai turvallisuusasioissa. Silti Yhdysvaltojen valta-aseman heikentyminen tarjoaa Pekingille vuosisadan tilaisuuden lisätä vaikutusvaltaansa linkittymällä entistä tiiviimmin myös Eurooppaan. Taloudellisesti ja diplomaattisesti se olisi mahdollista jo nyt, mutta turvallisuus- ja informaatioyhteistyön osalta se vaatisi merkittäviä kehitysaskeleita erityisesti luottamuksen rakentamisen kontekstissa.
Kiinan vaikutusvallan kasvu on fakta. Kuten myös America First-politiikan paradoksaalinen vaikutus: pyrkiessään tekemään Amerikasta suuren (sisäisesti?) se samalla murentaa maan globaalia valta-asemaa. Trump 2.0 jatkaa ”Donroe-opin” harjoittamista ainakin seuraavat kaksi vuotta, mikä varmistaa sen, ettei entiseen ole paluuta. Euroopalle tämä luo ristikkäisaallokon, jossa sen on kyettävä luovimaan tavoittelemiensa suhteiden ja asemansa mukaisesti.
Ilmiselvä voi olla epäselvää. Myös suurvalloille. Venäjän esimerkki osoittaa, miten nopeasti myös suurvallan valta-asema voi romahtaa, kun diplomatia ja luottamuksen rakentaminen unohdetaan ja ystävät kaikkoavat: luottamusta on vaikea rakentaa, mutta pelottavan helppo menettää.
Petteri Seppälä
Senior Vice President, Proverse Interactive Oy
Väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto
CEO, Can Do Spirit C2 Oy
Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.
