Minulle tuotti jonkinlaisen ahaa-elämyksen keskustelu nuoren virolaisen historiantutkijan kanssa joskus neuvostoaikana, kun tämä vertasi tosiinsa maidemme historiaa ja ihmetteli sitä, miten oli ollut mahdollista, että Suomella oli historiansa varrella aina ollut niin hyvä tuuri.
Vielä muutama sata vuotta sitten Virossa oli ollut enemmän asukkaita kuin Suomessa, mutta joka taholta tulleet hyökkäykset olivat orjuuttaneet kansan ja tuhonneet sitä. Nyt oli virolaisia vain neljännes suomalaisten määrästä ja lähes puolet heidän maansa asukkaista oli kutsumattomia maahanmuuttajia, joilla oli maassa eräänlainen suosituimmuusasema. Painajainen näytti vain jatkuvan.
Suomessa tuntui sentään olevan aika laaja konsensus siitä, että nimenomaan meidän maamme oli historiansa varrella kärsinyt poikkeuksellisen paljon. Se oli saanut lähes koko historiansa ajan, ennen Paasikiven linjaa, olla vasaran ja alasimen välissä idän iskuja vastaanottamassa. Isonvihan aikana se oli ollut jo niin loppuun saakka riistetty ja hävitetty, että sitä uhkasi täydellinen tuho.
Niinpä nuoren tutkijan onnittelut Suomelle jonkinlaisena historian Hannu Hanhena tuntuivat yllättäviltä. Olihan meilläkin, tottavie, mistä valittaa.
Kuitenkin Suomi jo ristiretkiaikana säästyi siltä, voisi sanoa, vanhatestamentilliselta hävitykseltä, joka tuli yhä uudelleen vanhan Liivinmaan eli Viron ja Latvian osaksi. Omassa historiakuvassamme maahamme tulee ruotsalainen sotajoukko, joka kastaa kansaa ja kansa ottaa kuin ottaakin kasteen mieluummin kuin saa miekasta. Linnojen valtauksista ja panttivangeista ei ole mitään tietoa. Toki hämäläiset jossakin vaiheessa hylkäävät uskonsa ja vainoavat kristittyjä.
Baltiassa olivat asiat toisin. Valloittajia olivat siellä saksalaiset ritarit. Yleisessä tiedossa ja kansakunnan muistissa on, että heidän metodinsa olivat äärimmäisen raakoja ja että vastarinta oli suurta ja järjestäytynyttä. Siitä kertoo vaikuttavasti aikalaisteos, Henrik Lättiläisen ”Liivinmaan kronikka”, joka on muutama vuosi sitten ilmestynyt myös suomeksi.
Saksalaisvalloitus on säilynyt virolaisten kansallisessa muistissa tuoreena ja hiljattain vietetyn viron kielen päivän lukumaratonissa Liivinmaan kronikkaa on taas luettu. Siinä valloittaja kerskailee ja kiittää Jumalaa sillä, että on onnistunut tappamaan jopa tuhansia miehiä ja ryöstämään heidän vaimonsa ja lapsensa orjiksi.
Tuhat vuotta sitten Viro ja Liivinmaa puhuivat suomalaisten kanssa samaa kieltä, mutta Suomenlahden eteläpuolella yhteiskunta oli paljon kehittyneempi. Siellä kyettiin varustamaan monituhatmiehisiä armeijoita ja käymään ajan oloissa nykyaikaista sotaa.
Saksalaisten ohella virolaisia vastaan hyökkäsi myös muita naapurikansoja, mukana venäläisiäkin. Venäläiset olivat kristittyjä, joskin skismaattisia ja tämä asetti heidät saksalaisten silmissä virolaisia ylemmäs vihollisinakin. Tosin aika ajoin heitä vastaan saarnattiin ristiretkeäkin, mutta se riippui poliittisista suhdanteista. Pakanalliset kansat olivat sen sijaan vapaata riistaa ja yhä uudestaan heitä tuhottiin viimeiseen mieheen ja joskus harvemmin jopa naiseen ja lapseen saakka ja kiitettiin sitten Jumalaa ristin vihollisista saadusta voitosta.
Venäläiset eivät olleet kiinnostuneita käännyttämisestä ja Polotskin ruhtinaskin yritti vuonna 1212 jättää liiviläiset kastamatta ja se sijaan vain panna heidät maksamaan veroja. Lopulta liiviläiset sentään luovutettiin saksalaisille, jotka heidät kastoivat. Kronikoitsija paheksuu venäläisten ”epäkristillistä” välinpitämättömyyttä lähetyskäskyä kohtaan.
Saksalaisten ja venäläisten ohella Liivinmaata vainosivat joskus myös pakanalliset liettualaiset. He tappoivat miehet, mutta veivät naiset ja karjan mukanaan eivätkä tietenkään kastaneet ketään.
Lättiläiset ja liiviläiset, jotka kronikoitsija joskus mainitsee peräti muita kansoja julmemmiksi, tekivät kristinuskon omaksuttuaan virolaisten keskuudessa tuhoa parhaansa mukaan, otettuaan kasteen he saattoivat taistella sielunvihollista vastaan Herran nimeen.
Emajoelle samotessaan lättiläiset Liivinmaan kronikan mukaan ”…eivät säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin koko sotasaalis mukanaan.”
Liiviläisten kuningas, Turaidan linnan haltija Kauppo kunnostautui erityisesti uskollisuudessa kristillisille valloittajille ja taisteli virolaisia vastaan. Hän teki jopa pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Symbolisesti merkittävää on, että Kauppo kaatui samassa taistelussa, jossa vastapuolella menehtyi myös virolaisten suuren armeijan koonnut Lembitu.
Ulkomaalaisten valta ei tullut vanhalle Liivinmaalle suinkaan pelkästään saksalaisten miekkojen turvin. Paikalliset heimot olivat mukana mitä aktiivisimmin ja ilman tätä apua ristiritareilla olisi tuskin ollut mitään mahdollisuuksia. Paikallisilla asukkailla ei ollut varsinaisia valtioita, mutta maakunnalliset sotajoukot eli malevat kuvataan tuhansien miesten vahvuisiksi.
Kristinuskon ohella virolaisille tuotiin saksalaisten, eikä siis venäläisten toimesta myös orjuus, joka oli Baltiassa voimassa 1400-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen kehittyi ns. perintöalamaisuudesta uudentyyppinen orjuus, maaorjuus, joka hyvinkin vastasi Amerikan orjuutta mielivaltaisuutensa puolesta. Se oli huipussaan niinkin myöhään kuin 1700-luvulla.
Ruotsalaisten roolia Suomessa voidaan verrata saksalaisten rooliin Virossa. Mikäli vertailu tehdään vakavasti, siinä nousevat tärkeiksi ne perustavanlaatuiset erot, joita Suomen ja Viron historialla on. Suomalaisten on ollut helppoa omaksua läntisen valloittajan näkemykset ja samaistua sen stereotypiaan itäisestä perivihollisesta.
Virossa valloittaja tuli lännestä ja saapui nimenomaan armottomana vihollisena, jonka sorto jatkui vuosisatoja. Sitä voi tuskin pyyhkiä pois virolaisten kansallisesta muistista, jossa venäläisetkin ovat vihollisia, mutta saksalaisetkaan eivät ole ”omia”, vaan nimenomaan sortajia ja valloittajia.
Timo Vihavainen
Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori
Helsingin yliopisto
Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.
