Putinin Venäjä jatkaa edelleen laittoman hyökkäyssodan rahoittamista fossiilisten polttoaineiden, erityisesti raakaöljyn, hiilen ja nesteytetyn maakaasun maailmankaupalla, jota se käy Itämerellä seilaavan varjolaivaston avulla.
Venäjän varjolaivaston yli tuhannesta vanhasta ja huonokuntoisesta ilman vakuutuksia seilaavasta tankkerista on kirjoitettu tällä alustalla aikaisemminkin ja olemme esimerkiksi pohjoismaisen vasemmiston kanssa pitäneet varjolaivastoon puuttumisen tärkeyttä esillä myös Euroopan parlamentissa. Koska elämme tällä hetkellä keskellä uutta energiakriisiä ja myös uusia sotilaallisia konflikteja, joiden maailmalle lyömät laineet keinuttavat myös Venäjän varjolaivastoa Itämerellä, nostan aiheen uudestaan tässä yhteydessä esille.
Trumpin ja Netanjahun käynnistämä laiton hyökkäys Iraniin on sekoittanut maailman energiamarkkinat täysin ja aiheuttanut historian pahimman öljykriisin – pahemman kuin 70-luvun kriisit ja vuoden 2022 energiakriisi yhteensä. Laskun maksavat viime kädessä tavalliset ihmiset liikkumisessa, lämmityksessä ja ruokakaupassa.
Samalla tilanteessa on myös voittajia – ei tosin sellaisia, joita me toivoisimme näkevämme. Venäjä ollut lyhyellä aikavälillä yksi suurista hyötyjistä, kun fossiilienergian maailmanmarkkinahinnat ovat nousseet räjähdysmäisesti helmikuun 28. päivän jälkeen.
Maaliskuussa 2026 Venäjän tulot fossiilisen energian viennistä kasvoivat CREA-tutkimuskeskuksen arvion mukaan 52 % ja voittojen osalta puolestaan 115 %. Euromääräisesti Venäjän kassaan saadaan tällä kaupalla päivässä yli 700 miljoonaa euroa. Tämä on viimeisen kahden vuoden ennätyslukema ja myös raakaöljyn tuottamisesta syntyvät verotuotot ovat tuplaantuneet yli 7 miljardiin euroon kuukaudessa. Samalla tämä on lähes oppikirjaesimerkki ansaitsemattomista windfall-voitoista, joita olemme viime vuosina energiamarkkinoilla nähneet – tässä tapauksessa ne eivät tosin mene satumaisia voittoja tahkoaville energiayhtiöille, vaan imperialistista hyökkäyssotaa käyvän valtion sotatalouteen.
Tämän kaiken keskellä Itämeri on geopoliittisesti merkittävässä roolissa, sillä sen satamien kautta kulkee lähes puolet kaikesta venäläisestä fossiilisen energian kaupasta. Ja kun katsomme mitä Itämerellä tapahtuu tämän tekstin kirjoittamishetkellä huhtikuun puolessa välissä, muuttuu tilanne erityisen mielenkiintoiseksi.
Kuten Suomessa ja Baltian maissa olemme saaneet huomata viime viikkoina, on Ukraina kohdistanut Itämerellä lukuisia onnistuneita drooni-iskuja venäläisiin öljysatamiin. Erityisesti Suomenlahdella sijaitsevat Primoskin ja Ust-Lugan öljysatamat ovat maalis-huhtikuussa olleet useiden Ukrainan iskujen kohteina. Kohteet eivät ole sattumanvaraisia, sillä Primorskin kautta kulkee 22 % öljyviennistä ja Ust-Lugan kautta taas 20 % – tällä hetkellä molemmat Venäjälle merkittävät satamat ovat käytännössä käyttökelvottomia.
Kuten yllä kirjoitin, vielä maaliskuussa Venäjän sotakassa vahvistui merkittävästi Iranin sodan aiheuttamasta fossiilienergian hintashokista, mutta maaliskuun lopussa ja huhtikuussa Ukraina on iskuillaan laittanut Itämerellä kapuloita rattaisiin – vuoden takaiseen verrattuna yllä mainituissa satamissa lastatun öljyn määrä on laskenut 53 prosenttiyksiköllä.
Ukraina on siis tehnyt ainakin tässä hetkessä tyhjäksi Venäjän hyötymisen Iranin sodasta ja koko Persianlahden alueen epävakaudesta – Itämeri on, ehkä jopa vähän yllättäen, tämän globaalin taistelun yhtenä näyttämönä.
Tilanteessa on kuitenkin nimenomaan Itämeren tilanteen kannalta huolestuttaviakin puolia. Tällä hetkellä Suomenlahdella on niin Venäjän aluevesille kuin kapealle kansainväliselle merialueelle ankkuroituneina arvioiden mukaan 30–40 varjolaivaston öljytankkeria odottamassa pääsyä venäläisiin öljysatamiin lastia hakemaan. Koska monet aluksista ovat mukana Venäjän vastaisilla pakotelistoilla, eivät ne käytännössä voi rantautua muihin satamiin kiinniottamisen riskin vuoksi. Niinpä ne kelluvat nyt Itämerellä.
Tankkerit ovat onneksi tietojen mukaan tyhjiä, joka pienentää mahdollisen ympäristötuhon riskiä. Samalla emme voi kuitenkaan koskaan olla varmoja, miten pitkään vuosikymmeniä vanhat ja laiminlyödyt tankkerit tässäkään tilanteessa lopulta kestävät – esimerkiksi mahdollisesta polttoainevuodosta aiheutuva sotku Itämerellä koituisi myös Suomen siivottavaksi. Siksi meidän tulee edelleen jatkaa työtä varjolaivaston toiminnan torjumiseksi, niin Suomessa kuin Euroopan unionissa.
Li Andersson
Europarlamentaarikko (vas.)
Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.
