Venäjän federaation hybridisota, joka eskaloitui alueliitokseksi ja hyökkäykseksi (1991-2023)

Pulloposti 44
Nataliia Melnychenko
Oikeustieteen tohtori, kansainvälisen, siviili- ja kauppaoikeuden laitoksen apulaisprofessori
Kiovan kauppa- ja taloustieteiden valtionyliopisto

Pullopostin kesäsarjassa tuodaan keskiöön sodan varjossa taisteleva Ukraina.

Hybridisota on yhden valtion halu alistaa toinen valtio poliittisin, taloudellisin ja tiedonvälityksellisin keinoin. Siksi hybridisodassa taistelutoimet ovat toissijaisia ja informaatio-operaatiot sekä muut vaikutuskeinot nousevat etualalle. Hybridisotaa on vaikea havaita ja torjua tehokkaasti ajoissa, sillä se on tila, jossa sodan ja rauhan välinen raja on hämärtynyt.

Venäjän ja Ukrainan vastakkainasettelun alkamiselle ei ole selkeää päivämäärää, mutta itse asiassa näiden kahden maan kahdenväliset suhteet ovat aina olleet vaikeat. Neuvostoliiton romahdettua Venäjä ei koskaan luopunut toivosta saada entisten neuvostotasavaltojen ”väliaikaisesti menetetyt alueet” takaisin hallintaansa. Tuzlan saarella (lähellä Krimin niemimaata) syksyllä 2003 sattunut välikohtaus oli yksi selkeimmistä Venäjän aikomusten osoituksen aluista. Venäjä toi hiekkaa säkeissä yhdistääkseen Tuzlan saaren Tamanin niemimaahan osoittaakseen, että Tuzlan saari on Venäjän aluetta. Tätä Asovanmeren ja Kertšinsalmen rajaa koskevaa kysymystä ei koskaan ratkaistu.

Oranssin vallankumouksen jälkeen vuonna 2004 Venäjä alkoi ymmärtää menettävänsä Ukrainan, kun maamme suuntasi ulkopolitiikkansa länteen. Venäjän viranomaiset väittivät julkisesti, että Ukraina oli epäonnistunut valtio. Lisäksi kahdenvälisiä suhteita vaikeuttivat vuosina 2006 ja 2009 käydyt kaasusodat, joiden päätarkoituksena oli heikentää Ukrainan uskottavuutta kaasun kauttakulkumaana. Kreml on pitkään käyttänyt energiavaroja poliittisen vaikuttamisen välineenä Euroopassa. Syksyllä 2013 Euromaidanissa (protestit, jotka vastustivat silloisen presidentin kieltäytymistä allekirjoittamasta assosiaatiosopimusta EU:n kanssa) ilmeni myös elementtejä Venäjän hybridisodasta maatamme vastaan. Venäjä pyrki vetämään Ukrainan sen sijaan Euraasian talousunioniin ja tulliliittoon.

Hybridisodan pääsyitä oli kaksi: ensinnäkin Venäjä pyrkii osoittamaan voimaansa, merkitystänsä ja vaikutusvaltaansa Itä-Euroopassa, ja toiseksi Ukrainan hallinnossa pysyi itsenäisyysjulistuksen jälkeenkin vallassa entisiä kommunisteja, jotka olivat tottuneet palvelemaan Kremliä. Venäjä aloitti sotaan valmistautumisen aktiivisen vaiheen vuonna 2010, kun Venäjän kansalainen nimitettiin Ukrainan puolustusministeriksi Venäjän kansalaisen Janukovitšin ollessa presidentti.

Näiden operaatioiden ansiosta Venäjä pystyi valmistelemaan perustaa Krimin myöhemmälle liittämiselle itseensä, niin sanottujen kansanäänestysten järjestämiselle ja valvottujen Donetskin ja Luhanskin tasavaltojen luomiselle kansainvälisen oikeuden sekä kahdenvälisten ja monenvälisten sopimusten normien ja periaatteiden vastaisesti. Venäjä jatkoi läsnäoloaan Krimillä senkin jälkeen, kun Ukraina julisti itsenäisyytensä ja sijoitti Mustanmeren laivastonsa Sevastopoliin. Venäjä liitti Krimin itseensä vuonna 2014 ja saavutti tavoitteensa yhdistelmällä ”tunnistamattomia” erikoisjoukkoja, aseistettuja paikallisia, taloudellista vaikutusvaltaa, disinformaatiota ja Ukrainan sosiopoliittisen polarisoitumisen hyväksikäyttöä. Venäjä-mielisen Janukovitšin johtama Alueiden puolue hallitsi Donbasia kymmenen vuoden ajan, mikä teki siitä helpon kohteen hyökkääjälle. Venäjän propaganda väitti, että ”Donbas ruokkii muuta Ukrainaa”, kun sitä itse asiassa tuettiin.

Samaan aikaan yksi hybridisodan tärkeimmistä rintamista oli informaatiorintama – venäläinen propagandakone työskenteli väsymättä muokatakseen tarvittavaa yleistä mielipidettä. Malaysia Airlinesin Boeing 777:n alasampuminen Donbasin yllä 17.7.2014 kiinnitti maailman huomion Ukrainan tapahtumiin ja teki selväksi, että käynnissä ei ollut Venäjän esittämä sisällissota. Venäjä alkoi hävitä tällä rintamalla.

Krimin miehityksen alkaessa tapahtumat alkoivat kansainvälisen oikeuden näkökulmasta olla kansainvälinen aseellinen konflikti. Toisin sanottuna Venäjän avoin sota Ukrainaa vastaan alkoi siis maaliskuussa 2014, ja helmikuussa 2022 se saavutti uuden mittakaavan, kun ilma-aluksia, laskuvarjojoukkoja, tykistöä ja ohjuksia käytettiin Ukrainan alueellista koskemattomuutta vastaan.

Vuosina 2014 ja 2015 tehdyt Minskin sopimukset olivat myös vain halu osoittaa aikomuksia ratkaista Itä-Ukrainan konflikti, koska Venäjä valvoo täysimääräisesti niin sanottuja Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltoja.

Nyt Venäjän ja Ukrainan välinen sota jatkuu. Hybridisota oli valmistautumista todelliseen sotaan. Valitettavasti Ukrainan viranomaiset eivät reagoineet ajoissa ja tehokkaasti, ja kärsimme nyt huomattavia tappioita: YK:n ihmisoikeusvaltuutetun mukaan maaliskuuhun 2023 mennessä on kuollut yli 11 500 siviiliä (mukaan lukien yli 8 000 siviiliä vuosina 2022–2023). Ukrainan esimerkin pitäisi varoittaa kaikkia muita valtioita Venäjän propagandan, vaikutusvallan ja ”venäläisen maailman” leviämisestä. Ukrainan puolestaan on kehitettävä miehityksestä vapautumista koskeva strategia, jotta voidaan integroida takaisin sekä tilapäisesti miehitetyt alueet että henkilöt, jotka ovat olleet Venäjän federaation ideologisen vaikutuksen alaisina yli kahdeksan vuotta.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin