Viikinkiaika (n. vuosina 800–1050 jaa.) oli tunnetusti skandinaavisen liikkuvuuden aikaa. Tämä huomioiden nyky-Suomen rannikko on mielenkiintoinen anomalia. Arkeologisen nykytiedon valossa, huolimatta strategisesta sijainnistamme itämerellisten reittien äärellä, Suomen rannikolta ei tunneta merkittäviä viikinkiaikaisia kauppa- tai satamapaikkoja. Nykyäänkin skandinaavisia viikinkiajan purjehdusreittejä kuvaavissa kartoissa reitit pyyhkäisevät lännestä Suomen rannikon ohi matkalla itäiselle Suomenlahdelle. Rakenteiltaan vaatimaton rantautumispaikka Kyrksundetissa, Hiittisten saaristossa, ei täytä sataman tai vilkkaan kauppapaikan kriteerejä. Toisaalta Ahvenanmaalla sekä skandinaaviset että suomalaistyyppiset vaikutteet näkyvät viikinkiajan arkeologisessa aineistossa.
Kiistatonta evidenssiä Itämeren ylittävistä yhteyksistä manner-Suomen ja Skandinavian välillä kuitenkin on. Esimerkiksi viikinkiajan miekkoja on löytynyt Suomesta tähän päivään mennessä jo 450 kappaletta, mikä on kolmanneksi eniten Norjan ja Ruotsin jälkeen. Lisäksi Johan Callmer ja muut ruotsalaistutkijat ovat havainneet Tukholman ympäristössä, esimerkiksi Birkan merkittävän viikinkiaikaisen kauppakaupungin haudoissa, huomattavan edustuksen suomalaistyylisiä esineitä, erityisesti saviastioita. Näiden Birkasta löytyneiden saviesineiden valmistajiksi on ehdotettu suomalaistaustaisia naisia, jotka olivat päätyneet Ruotsin puolelle vaimoiksi, piioiksi tai orjiksi. Skandinaviaan viikinkiaikana saapunut suomalaistyyppinen geeniperimä, ehkä juuri näiden naisten tuomana, on havaittu myös Margaryanin ja kumppaneiden populaatiogenomiikkatutkimuksissa.
Usein vainaja on rautakautisessa haudassaan jo niin maatunut, ettei geenitutkimus ole mahdollista. Hautoihin asetettujen esineiden valmistuksessa käytettyjen raaka-aineiden, kuten saven, geologisen alkuperän perusteella voimme kuitenkin pohtia esineiden tarinoita. Olisivatko ne peräisin vainajan alkuperäiseltä kotiseudulta? Saviastioiden ja naisväestön liikkuvuus Itämeren yli on jo kivikaudelta tunnettu ilmiö. Etnografisissa haastattelututkimuksissa saviastioita kotitalouksissa valmistavat naiset kertovat oman perheryhmän esineiden symboloivan sukulaissuhteita ja paikallisidentiteettiä.
Oletettavasti siis nyky-Suomen ja -Ruotsin välillä oli viikinkiaikana intensiivistä kahdensuuntaista liikehdintää, joka saattoi olla rauhaisampaa tai sotaisampaa. Harvoja kertomuksia Suomen alueelle suuntautuneista skandinaavisista sotaretkistä tunnetaan, mutta arkeologisen evidenssin perusteella on vaikea päätellä, ovatko esimerkiksi tänne päätyneet vierasperäiset miekat signaaleja liittolaisuudesta vai sotaretkistä. Saviastioiden alkuperätutkimusten mukaan Suomen länsirannikon, Ahvenanmaan ja Birkan välillä liikkui paljon esineitä ja luultavasti myöskin niiden käyttäjiä.
Viikinkiajan alukset olivat varsin purjehduskelpoisia ja aikakauden ilmasto suotuisa, teollistumisen jälkeistä nykyistä lämmintä kautta pitkälti vastaava Fennoskandian alueella. Näin ollen nykypäivän ilmastoa lämpötiloineen ja tuuli- ja aaltoaineistoineen voidaan hyödyntää viikinkiajan purjehdusta mallinnettaessa. Valoisa kesäaika oli viikinkiajallakin suotuisaa purjehdusaikaa. Talvi jäineen teki purjehtimisesta hyvin hankalaa ellei mahdotonta; esimerkiksi vuonna 1402 Hansa kielsi purjehtimisen marras–helmikuun aikana ja toki Suomen rannikolla jäät pysyivät usein huhtikuulle. Viikinkiajan purjehdusreittien ja -aikojen mallinnuksissa on ilmaston lisäksi rekonstruoitava maankohoamisen vuoksi siirtynyttä rantaviivaa.
Esimerkiksi Roskildesta löytyneen 14 metrisen viikinkiaikaisen (n. 1040-luku) tammiveneen ennallistuksen perusteella näiden airoilla varustettujen purjeveneiden huippunopeudeksi on arvioitu 8–10 solmua (n. 14,8–18,5 km/h). Tämän tyyppisellä veneellä mallinnettuna viikinkiajalla purjehti kesäaikaan silloiselta Turun lähistön rannikolta Ahvenanmaan kautta Birkaan Tukholman lähelle muutamassa päivässä, ja yötaukoineenkin viikossa. Ahvenanmaa tarjosi puolimatkan pysähdyspaikan.
Optimoituihin purjehdusmallinnoksiin perustuvien matka-aikojenkin kannalta on siis aiheellista olettaa, että tulevaisuudessa käsityksemme viikinkiajan kontakteista ja liikkuvuudesta esimerkiksi Turun, Ahvenanmaan ja Tukholman seutujen välillä tulee muuttumaan arkeologisen tutkimuksen, modernin maankäytön ja metallinilmaisinharrastajien tuomien uusien viikinkiaikaisten löytöjen myötä. Viikinkiajan satamapaikat Suomen rannikolla odottavat vielä löytymistään, mutta astioiden ja miekkojen kertomana tiedämme, että Suomen alue oli kiinteä osa itämerellistä kansainvälistä viikinkiajan maailmaa.
Elisabeth Holmqvist-Sipilä
PhD (UCL), yliopistotutkija, arkeologian dosentti, Helsingin yliopisto
Luonnontieteellisen arkeologian dosentti, Turun yliopisto
Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.
