Pyörin viime kesänä sekä Suomen että Viron länsirannikoilla. Suomessa rannikko on repaleisempaa, mutta samat aallot siinä liplattivat. Samaa murtovettä, vähäsuolaista, tummaa ja viileää. Itämeri on myös erottanut, mutta tätä nykyä se yhdistää kaksi veljeskansaa. Juhlapuheissa väitetään, että tiiviimmin kuin koskaan aikaisemmin. Paitsi että.
Mikä Itämeri? Merihän sijaitsee Suomesta katsottuna lännessä, lounaassa ja etelässä. Muttei takuulla idässä. Viron kielessä kaikki on niin kuin pitääkin: Itämeren vironkielinen nimi Läänemeri tarkoittaa länsimerta. Maantiede on hallussa ja tosiasiat tunnustettu. Suomi kuitenkin on vielä reilut 200 vuotta Ruotsin vallan päättymisen jälkeen takertunut ruotsalaiseen hallintokieleen. Ilmestyihän Itämeri suomeen 1600-luvulla Östersjönin suomennoksena. Vaikka Ruotsin valta päättyi Suomessa 1800-luvun alussa ja itsenäisyys koitti vuonna 1917, kieltä ei päivitetty kaikilta osin.
Ero on mielenkiintoinen. Itämeressä suomen kieli kantaa edelleen kolonialistisen keskuksen koordinaatistoa. Viron kieli kuvaa taas rehellisesti periferian omaa näkökulmaa. Onko Itämeri siis merkki siitä, että suomalaiset eivät koskaan kirjoittaneet itseään täysin ulos Ruotsista? Eivätkä virolaiset koskaan sisään saksalaiseen, puolalais-liettualaiseen tai ruotsalaiseen valtaan. Suomalainen nimi heijastaa ruotsalaista valtiollista perspektiiviä, hallinnollista ja keskitettyä. Virolainen nimi määrittyy puolestaan liikkeen, ei vallan kautta. Muutenhan virolaisetkin olisivat omaksuneet saksalaisen Ostseen.
Suomalaiset perivät kompassinsa vieraalta kruunulta, virolaiset omilta kalastajiltaan ja kauppiailtaan. Suomen valinnassa näyttäytyy myös vahva halu määritellä itsensä lännemmäksi kuin oikeasti ollaan. Se on sekä identiteetti- että turvallisuuskysymys. Vaikka Venäjän kanssa on välillä kuherreltukin, historian saatossa itä on ollut pääasiassa villiä ja vaarallista. Joten itä ei ole pelkkä suunta. Se on historiallista jännitettä, jopa pelkoa. Ilmansuunnat ovat maantieteen lisäksi mitä suuremmissa määrin myös psykologiaa.
Virolainen Läänemeri taas kertoo toisenlaisesta halusta, jopa kaipauksesta. Se on halu katsoa länteen – poispäin sisämaasta ja imperiumista. Nimi on melkein geopoliittinen ohjelmajulistus: meri ei ole raja, vaan yhteys. Virolle länsi on ollut toive, ikkuna ja pakoreitti. Konkreettisimmillaan se toteutui vuoden 1944 syksyllä, kun kymmeniä tuhansia virolaisia lähti etenevää puna-armeijaa pakoon Itämeren yli kaikella, mikä kellui.
Tästä kaikesta syntyy kiusallinen, mutta kiehtova ajatus: kieli paljastaa, kenen kartalle elämme. Suomen Itämeri ei oikeastaan kuvaa suomalaista kokemusta. Virolainen Läänemeri taas on vahvasti paikallinen havainto – nimi, joka vastaa horisonttia. Kieli muuttuu hitaasti ja juuri siksi se on niin paljastava. Totta kai Itämeren nimen voisi muuttaa, mutta sitähän ei Suomessa vakavasti harkita. Näyttää siltä, että suomalaiset ovat määritelleet maantieteellisen asemansa – joten vähän myös itsensä – toisten kautta niin pitkään, että siitä on tullut luonnollista.
Tällä vuosituhannella Itämeri on ollut historiallisessa muutoksessa, valtaosin parempaan päin. Baltian maiden liityttyä EU:hun vuonna 2004 merestä tuli melko lailla unionin sisämeri, Mare Nostrum. Liikkuminen ja kauppa on vapautunut ennen näkemättömällä tavalla. Vain koronavuodet katkaisivat kehityksen hetkeksi.
Viime vuosina Itämeren yllä on näkynyt synkempiä pilviä. Varjolaivaston raakit, lisääntynyt sotilaallinen toiminta sekä jännitteet Venäjän ja lännen välillä ovat aikakauden merkkejä nekin. Niinpä ilmansuuntiin liittyvä psykologinen ulottuvuus on korostunut uudestaan.
Meri ei muuta pois. Katsommepa merelle Kylmäpihlajasta tai virolaisen Hiidenmaan Kalanasta, katsomme lähtökohtaisesti länteen. Kuitenkin vain toisessa meren nimeen liittyy mielen sisäinen ristiveto. Suomalaisen Itämeri-nimen voi nähdä kahdella tavalla: joko virheenä tai muistijälkenä. Joka tapauksessa se pakottaa huomaamaan, että suunta ei olekaan luonnonlaki, vaan kertomus.
Rain Kooli
Ylen Viron-toimittaja ja Turun Sanomien kolumnisti
Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.
