Muuttuva turvallisuusympäristö Itämerellä ja Arktisessa
Turvallisuuspolitiikasta käydään parhaillaan vilkasta keskustelua niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Suomessa on jo julkisuudessa todettu, ettemme ole enää liittoutumattomia.
Turvallisuuspolitiikasta käydään parhaillaan vilkasta keskustelua niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Suomessa on jo julkisuudessa todettu, ettemme ole enää liittoutumattomia. Olemme verkostoituneita. Verkostoituminen ja siihen olennaisesti kuuluva keskinäisriippuvuus olikin kaikkia Ulkopoliittisen instituutin tutkija Katri Pynnöniemen johtaman Itämeri-foorumin 2013 teemafoorumin esityksiä yhdistävä punainen lanka.
Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak puhui Suomen turvallisuuspolitiikan tulevista vaikeista päätöksistä, Venäjän turvallisuuspolitiikan tuntija, Aleksanteri instituutin tutkija Hanna Smith arvioi Venäjän turvallisuuspolitiikan muutosta Itämerellä, ja Harri Mikkola ja Juha Käpylä ottivat käsittelyyn Arktisen alueen kehitykseen liitetyt myytit. Katri Pynnöniemi puhui Venäjän kriittisen infrastruktuurin politiikasta.
Keskustelun pääkohdat voi lyhyesti tiivistää Charly Salonius-Pasternakin esityksen mukaan. Siinä hän tiivisti Suomen turvallisuuspolitiikan haasteet neljän eläimen kautta. Nämä eläimet ovat Musta joutsen, Minervan pöllö, jääkarhu ja Venäjän harmaakarhu.
Musta joutsen
Mustalla joutsenella viitataan erittäin epätodennäköiseen tapahtumaan, jolla on valtava vaikutus. Kylmän sodan loppuminen ja tapa millä se loppui on tästä hyvä esimerkki. Verkostoituminen, globalisaatio ja teknologian muutos ovat prosesseja, joihin sisältyy paljon ennakoimattomuutta. Ilmastonmuutos on globaali käynnissä oleva prosessi, jonka kerrannaisvaikutukset näkyvät nyt erityisesti Arktisella alueella. Ilmastonmuutoskatastrofi – ikiroudan arvioitua nopeampi sulaminen, Grönlannin jäämassan äkillinen liike ja sitä seuraava hyökyaalto, sopii kuvaukseen ’mustasta joutsenesta’.
Minervan pöllö
Toinen lintu, Minervan pöllö, on edellistä hitaampi tapahtuma, havahtumisprosessi uuteen aikakauteen. Voidaan ajatella, että jälleen virinnyt keskustelu Suomen ja Ruotsin nato-jäsenyydestä on juuri tätä havahtumista.
Tutkijan näkökulmasta voidaan prosessia hahmottaa pohtimalla sitä, mitkä ovat ylipäätään turvallisuuspoliittisen käsitteistön myötä syntyvät mahdollisuuksien käsittämisen rajat. Hanna Smith korosti omassa esityksessään, että Venäjän turvallisuuspolitiikan peruspilarit ovat pysyneet muuttumattomina: keskeistä on suurvalta-identiteetti, ja siitä seuraava suurvalta-aseman tavoittelu, joka näyttäytyy geopoliittisina strategioina ja siinä, että turvallisuusympäristöä hahmotetaan vastustaja/vihollinen asetelman kautta. Hieman kärjistäen voi sanoa, että jos Yhdysvaltain armeijalle jopa ilmastonmuutos kelpaa haasteeksi, jota varten varaudutaan, niin venäläisissä puheenvuoroissa aihetta sivutaan korkeintaan sivulauseessa.
Toinen esimerkki on Katri Pynnöniemen tutkimuksesta, jossa hän on pohtinut Venäjän kriittisen infrastruktuurin politiikkaa. Sen voisi tiivistää lyhyesti sanomalla, että venäläinen politiikkaa rakentuu systeemi-ajattelulle, jolloin olennaista on se kuka kontrolloi ja että kontrolli tapahtuu yhdestä pisteestä. Lännessä puolestaan yhteiskuntien keskeisen infrastruktuurin kriittisyyttä hahmotetaan verkosto-metaforan kautta, jossa edellä mainitsemani ajatus keskinäisriippuvuuden luomasta haavoittuvuudesta on keskeinen.
Jääkarhu
Jääkarhulla viitattiin paitsi Arktisen alueen merkittävyyden nousuun Itämeren ja yleensä globaalissa turvallisuuskeskustelussa, mutta erityisesti YK:n ja EU:n toimijuuden merkittävyyden vähentymiseen, joka on Charly Salonius-Pasternakin mukaan ongelmallista erityisesti tilanteessa jossa kaivataan kansainvälisiä pelisääntöjä cyber-ulottuvuuden ja sodankäynnin rajoittamiseen.
Harri Mikkola ja Juha Käpylä totesivat, että kv-toimijuuden ohuus on oikeastaan yksi kolmesta myytistä Arktisesta puhuttaessa. Nämä kolme myyttiä ovat, että Arktisella alueella käynnissä valtava talousbonanza, Arktisen alueen geopoliittisen merkityksen kasvu johtaa vanhakantaiseen reaalipolitiikkaan ja vastakkainaseteluun (konflikti, militarisaatio) ja kolmas, Arktisen alueen hallintarakenteet ja mekanismit ovat puutteellisia vastaamaan niin taloudellisiin kuin poliittisiin haasteisiin alueella.
Talous on selkeästi nyt Arktisen politiikan keskiössä, mutta edelleen, aivan kuten 10 vuotta sitten, puhutaan projektien potentiaalista. Globaali energiamarkkinoiden muutos tullee siirtämään vaativien arktisten projektien aloittamista edelleen.
Konflikti ei hyödytä ketään Arktisen alueen osapuolta tilanteessa, jossa vaaditaan stabiili toimintaympäristö taloudellisen toiminnan mahdollistumiseksi. Niinpä esimerkiksi valtioiden väliset rajakiistat on onnistuttu joko sopimaan bilateraalisesti.
Väitteet, joiden mukaan Arktinen alue on hallintotyhjiö tai realistinen anarkian tila, eivät pidä paikkaansa. Päinvastoin, Arktisella alueella tapahtuvaa toimintaa säätelee monet säädökset ja normit, aina alueelliselta tasolta bilateraaleihin järjestelyihin ja globaaleihin sopimuksiin asti. Tämä on pääsääntöisesti sektorikohtaista sääntelyä, aina luonnonsuojelusta työhyvinvointiin ja laivaliikenteeseen asti. Ei siis ole olemassa kattavaa kansainvälistä Arktista sopimusta, eikä sille nähdä tällä hetkellä tarvetta.
Venäjän karhu
Vaikka turvallisuuspolitiikasta käydään keskustelua usein varsin abstraktilla tasolla, niin tässä keskustelussa on edelleen varattu oma erityinen nurkkansa Venäjälle. Omassa esityksessään Charly Salonius-Pasternak totesi, että Venäjän osalta keskustelulle on tyypillistä kaksiajakoisuus – eli puhutaan mahdollisuuksista ja potentiaalista. Ja tosiasia on, että Suomen puolustusratkaisu on mitoitettu Venäjää vastaan. Se iso kysymys tietysti on, että mihin tämä nyt riittää. Paneelissa todettiin,että nykyisillä pelimerkeillä Venäjä kykenee modernisoimaan aseistustaan alue- ja paikallistason konflikteja vastaavasti, mutta ainakaan 2020 mennessä sotavarustelun uutuustuotteet jäävät haaveeksi.
Hanna Smith kiinnitti esityksessään huomiota ristiriitaan ns. kovan ja pehmeän turvallisuuden ristiriitaan. Hiski Haukkala kuvaili Itämeri-foorumissa Venäjää alisuorittajaksi. Katri Pynnöniemi totesi, että lausumaa voisi hieman täsmentää ja sanoa, että Venäjä on alisuorittaja niillä pehmeän (tai kokonaisturvallisuuden) alueilla, jotka ovat erityisesti meidän intresseissä, mutta sitä vastoin ylisuorittaja kovan, sotilaallisen turvallisuuden puolella. Hän ei kuitenkaan halua nähdä mörköjä siinä, että Venäjän sotilasinfra on painottunut lännen suuntaan. "Se on sitä kylmän sodan konkreettista perintöä. Mutta se, että Venäjällä tällä hetkellä virallisessa puheessa stigmatisoidaan suhteita ulkomaisiin ja länteen, ei ole meidän kannalta hyvä kehityskulku, kysymys kuuluu miten pitkäaikaisesta politiikasta on kyse." Teemafoorumissa myös todettiin, että ylipäänsä, kun puhutaan Venäjästä ja sotilaallisesta turvallisuudesta olisi hyvä tehdä metodologinen erottelu intentioiden ja kapasiteetin välillä, ja tutkia näitä asioita erillä toisistaan.
Yhteenvetona voidaan todeta, että Arktinen on keskeinen muuttuja eivätkä kaikki siihen liitetyt myytit suinkaan pidä paikkansa. Toinen, pysyvä tekijä näissä keskusteluissa on Venäjä, ja sen osalta voi sanoa, että Minervan pöllö siellä levottomasti siirtelee jalkojaan, mutta muita merkkejä lentoon lähdöstä ei tällä hetkellä ole.
Uutinen perustuu Katri Pynnöniemen johtaman Muuttuva turvallisuusympäristö Itämerellä ja Arktisessa -teemaforuumin yhteenvetoon.
