Venäjä jatkaa politiikkaa sodalla.  Heidän mielestään muu ei toiminut.  Sodassa on jo osin unohdettu sen tekosyy (Naton laajeneminen) ja selitetty hyökkäys sallituksi koska Ukrainaa ei ole olemassa.  Invaasioon loppui rationaalinen hyötyjen ja haittojen puntarointi; yksi mies absolutisoi yhden haitan, siis hänen mielestään haitan, eli Ukrainan olemassaolon ja mahdollisen liittoutumisen.

Lopputulemassa Venäjä häviää joka tapauksessa. Itämaisen korostettu kasvojen menetyksen pelko ei näytä sallivan perääntymistä. Ja ainakin toistaiseksi Venäjän kansan enemmistö joko hurraa tai on hiirenhiljaa ja silmät kiinni. Hyväksyminen tai itseltään kaiken vastuun poispeseminen on hämmentävän laajaa. Venäläinen sielu ei näköjään vain voi hyväksyä venäläistä syyllisyyttä. Tämä on fundamentaalisin ongelma, koska sitä ei poista johtajan vaihto, vaan se vaatii kymmenien vuosien kasvatusta ja itsekritiikkiä. Kenestä ja mistä löytyisi voimaa, vastuuta ja johtajuutta tämän prosessin läpikäymiseen? Ulkopuolelta sitä ei voi pakottaa. Ilmoittaudun pessimistiksi.

Synkin skenaario on suppeampi tai laajempi kolmas maailmansota, tai nykysodan eskalaatio kuten siitä vähän sievistellen puhutaan. Sivuutan sen, jottei vaivuttaisi liian depressiiviseksi (en siis siksi, että se olisi mahdoton).

Todennäköisin skenaario on lyhyellä tähtäimellä se, että sota joko jatkuu syksyyn asteittaisena Ukrainan ja ukrainalaisten tuhoamisena tai muuttuu aggressiiviseksi Kiovan tuhoamissodaksi jo nopeammin. Venäjän sotavoimat ovat viime kädessä vahvempia eli sotilaallisen taistelun ne todennäköisesti voittavat. Tuo ”voitto” luo Ukrainasta Venäjälle pitkäaikaisen valtavan riskipesäkkeen, pysyvän vastarintaliikkeen, sabotointikeskuksen, sanktioiden jatkuvan kovenemisen liikkeen. Ukrainan 40 miljoonaa asukasta tulevat vihaamaan Venäjää ja venäläisiä, myös tekoina. Nato todennäköisesti laajenee ehkä vuoden-kahden sisällä; Naton kovat aseet kuten ohjukset, ehkä ydinaseetkin, tulevat Itä-Eurooppaan lähemmäksi Venäjää. Kansainvälinen eristys on liki täydellistä.

Venäjällä on taloudessaan vielä reservejä, joten nopeaa romahtamista ei tapahdu: valuuttavarannosta vain vajaa puolet on jäädytetty. Lisäksi hallituksella on suuria vara- ja kehittämisrahastoja. Investointiohjelmia voidaan jäädyttää ja rahaa siirtää pakottavimpiin kohteisiin. Eristyksen oloissa ruplan runsas devalvaatio ei juurikaan haittaa. Nopeasti haittoja luovat logistiikka- ja toimitusvirtojen katkeaminen, markkinapaniikit ja laajamittainen hamstraus, huhujen voima (ja Venäjä on huhujen Mekka). Varsin nopeasti todellisiksi ongelmiksi tulevat huolto- ja varaosatoimitukset: nämä vaikuttavat sähköntuotantoon, muuhun infrastruktuuriin, viennin logistiikkaan, suurimpaan osaan teollisuutta ja jalostusta. Lentokoneet eivät lennä. Ei ole millä pakata elintarvikkeita. Ja valtava, lukematon joukko muita ongelmia, jotka viimeistään kahden vuoden päästä, luultavasti jo aiemmin, pahenevat merkittäväksi näkyväksi kriisiksi. Niin näkyväksi, että sokeinkin venäläinen kokee ne nahoissaan.

Venäläiset ovat kuitenkin sopeutujia. En siis usko, että nämä ongelmat tuovat perusvenäläisiä protestoimaan kaduille. Tätähän se elämä on ennenkin ollut: kulkua ylös ja romahdusta alas. Periferia palaa maapalstoilleen. Kaupungit opettelevat salakuljetuksen uusia nerokkaita tapoja. Katsotaan intialaisia elokuvia, ostetaan kiinalaista elektroniikkaa. Toisaalta nurina ja tyytymättömyys sosiaalisissa verkoissa kasvaa mittoihin, joka antaa tukea eliitin sisäiselle kiehunnalle ja voi siksi olla tärkeää. Ainoa mahdollinen reaalinen kansalaisprotesti voisi tulla ”äitien kapinasta”; sodan suurista venäläisistä kuolonuhreista. Tätä kapinaa olisi äärimmäisen vaikea voimakeinoin tukahduttaa.

On oletettavaa, että Keskuspankin ja hallituksen taloustoimet ovat rationaalisia.  Investointimenoja karsitaan raskaalla kädellä, kansalaisten sosiaaliedut pyritään säilyttämään. Markkinamekanismeja rajoitetaan niin vähän kuin on mahdollista; ehkä jopa tulee elementtejä villin vapaasta markkinasta. 

Diktaattorin hyökkäyspäätös oli niin yllättävä, että muu eliitti laajasti lamaantui. Päätös syntyi ilmeisesti loppusyksyn ja alkutalven aikana, varmistamattomat lähteet kertovat Kovaltshukin veljesten vaikutuksesta. Bisnes ja oligarkit pääsääntöisesti tyrmistyivät; heidän olemassaolonsa muuttui täysin epävarmaksi. Yhdistymään jotakin vastaan tai jonkin puolesta he pystyvät vain, kun kyse on eksistentiaalisesta uhkasta. Nyt tilanne on kyllä lähellä sitä: he voivat lopulta menettää kaiken. Tukea hyökkäykselle bisneksen parista löytyy vain niiltä, joiden on aivan pakko se julkisesti antaa tai opportunisteilta, jotka haistavat mahdollisuuden kaapata ainakin osa entisten oligarkkien omaisuudesta. Myös viisaammat silovikit (joita tosin on vähemmistö) ymmärtävät politiikan johtavan umpikujaan. Ylin sotilasjohto todennäköisesti estää Putinia käyttämästä ydinasetta; ovathan he viime kädessä ammattisotilaita eivätkä kamikaze-lentäjiä.

Kaiken kaikkiaan, on mahdollista, että vajaan kahden vuoden kuluessa, aiemmin tai myöhemmin, muutoksen välttämättömyys muuttuu toiminnaksi. Ehkä se tapahtuu presidentinvaaleissa 2024, ehkä muutoin. Mutta vain jos eliitin riittävän laajat osat asettuvat Putinia vastaan, jeltsiniläiseen kansan kapinan voimaan en jaksa uskoa. Yhtä hyvin muutos voi jäädä tapahtumatta; järjestelmä on hyvin vahva muutoksia vastaan. Ja ne ovat yksiselitteisen mahdottomia, jollei silovikien ryhmä anna sille riittävästi tukea, tai vähintäänkin muutu neutraaliksi tai taloudellisesti heikkene.

Jos tuollainen muutos tapahtuu, muuttuu ulkopolitiikka ennakoidummaksi ja rationaalisemmaksi. Eli se on muutos parempaan; huonompaa vaihtoehtoa ei ole olemassa.

Johtajan muutos voi poistaa pienen osan sanktioista. Suorat läntiset investoinnit Venäjälle ovat minimaalisia pitkään kaikissa skenaarioissa: 10-15 vuotta ovat realistisia arvioita. Finanssisijoittajat palaavat nopeammin, siinä mitassa kuin sanktioilta voivat (eli eivät laajasti). Kiina on tietenkin poikkeus: he käyttävät hyväkseen mahdollisuutta ostaa (edullisesti) osuuksia raaka-ainetuotannossa ja -jalostuksessa. Ehkäpä Venäjä myy myös raaka-ainereservejään, kuten öljy- ja kaasukenttiä, metalliesiintymiä, 100-vuotisia metsäkonsessioita. Kiinan tavoin tekevät myös Intia ja moni Aasian maa. Tämä on syytä pitää mielessä, kun arvioidaan talouden kehityksen reservejä. Venäjä ei heti romahda.

Olennaisinta on vaikutus toisaalta aktiiviväestöön, erityisesti koulutettuun nuorisoon ja toisaalta teknologian ja innovaatioiden kehitykseen sekä leviämiseen taloudessa. Ensimmäinen vaikutus on nopeampi: jo nyt tyytymättömyys, vastarinta mutta myös passiivinen näköalattomuus leviävät metsäpalon tavoin koulutettujen ammattilaisten ja nuorison keskuudessa. Aivovuoto kiihtyy. Ne, jotka jäävät, ovat hiljaa, sopeutuvat. Teknologinen modernisaatio joko pysähtyy tai huomattavasti hidastuu, voi jopa taantuakin. Rako kehittyneisiin maihin tulee kasvamaan.

Ajatuksenani oli luoda perinteiseen tapaan kaksi skenaariota. Tulin kuitenkin johtopäätökseen, että optimistista skenaariota ei ole realistisesti piirrettävissä. Olen syvästi pahoillani tästä johtopäätelmästä.