Venäjän herruuden aika Itämerellä on ohi

Pulloposti 60
Markku Mantila
Ilkka-Pohjalaisen vastaava päätoimittaja ja kirjailija

Kuvaaja: Veikko Somerpuro

Kun Ruotsi nähtävästi vielä tämän vuoden aikana hyväksytään Naton täysjäseneksi, Itämeren strateginen tila on sen jälkeen juuri sellainen, jota Venäjä ei koskaan halunnut. Venäjä maalasi itsensä Itämerellä nurkkaan, sysäsi Ukraina-vihallaan liikkeelle kehityksen, joka muuttaa Itämeren Naton sisämereksi.

Presidentti Vladimir Putinin strategia oli mestarillinen aluksi. Hän valmisteli kaikessa rauhassa kansaa sotaan, varusti armeijaa. Sekä kotimaahan että ulkomaille suunnattu informaatiovaikuttaminen toimi. Eripuran lietsominen kansalaisten ja vallanpitäjien välille pitkin ja poikin Eurooppaa tuntui yllättävän helpolta. Vieraan valtion vaaleja kykeni sekoittamaan sosiaalista mediaa käyttämällä, halvalla ja tehokkaasti.

Eikä länsi ottanut Putinia vakavasti edes silloin, kun hän aloitti avoimen sotaretoriikkansa arvovaltaisen yleisön edessä Munchenissä vuonna 2007. On vaikea sanoa, olivatko lännen johtajat heikkonäköisiä vaiko vain ylimielisiä. Kyy Euroopan povella kasvoi ja voi hyvin. Putinin häiriköintiä siedettiin aivan liian kauan.

Strategian mestari kuitenkin erehtyi viimeisessä siirrossaan. Hyökkäys Ukrainaan tiivisti lännen, toisin kuin Putin oli laskenut. Toiseksi Ukraina on, lännen avustamana toki, taistellut vastaan tavalla, joka näyttää yllättäneen Kremlin. Paraatimarssi Kiovaan ei toteutunut. Ukrainalaiset näkevät itsensä mieluummin osana demokratiaan ja oikeusvaltioon rakentuvaa länttä kuin mielivaltaan ja autoritäärisyyteen perustuvaa suurvenäläistä imperiumia.  

Kuten Venäjällä aina, suuri, kaikkitietävä ja oikeamielinen tsaari ei tee virheitä. Uusitussa meristrategiassa Venäjä kurkottaa pohjoisille merialueille, jopa Tyynellemerelle. Itämeri on liudennettu taka-alalle. Väistämättömyys on käännetty hyveeksi, kuten niin helposti itänaapurissa tehdään. Suuri strateginen tappio siivotaan maton alle odottamaan aikaa, jolloin se voidaan selittää parhain päin.

Venäjä ei enää ole Itämeren herra. Eikä siitä sellaista tule. Ukrainan kimppuun hyökkääminen teki Putinista kumppaneineen pelkkiä hylkiöitä ja Venäjästä roistovaltion. Väärin ei ole sanoa, että Putin tyrkkäsi Suomen Naton jäseneksi. Hän luki tilanteen väärin ja menetti Suomen, Itämeren ja kansainvälisen vaikutusvaltansa.

Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Lienee kuitenkin selvää, että Venäjän ja lännen välit pysyvät ongelmallisina pitkään. Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden tila on huonompi kuin koskaan rauhan aikana. Toivoa sopii, että diplomaattisuhteet sentään pysyvät elossa, vaikka suomalaisten diplomaattien toimintaa Venäjällä on jatkuvasti vaikeutettu.

Kaupallisten suhteiden elpyminen edellyttää Putinin hallinnon vaihtumista. Sen jälkeen kuluu vuosikymmeniä ennen kuin investointivirrat kääntyvät jälleen Venäjälle, jos ylipäätään enää kääntyvät. Mahtiaan kasvattava Kiina on ottamassa Venäjän paikan Yhdysvaltoja vastustavana supervaltana. Ukrainan sodan heikentämä Venäjä liukuu väistämättä toisen luokan suurvallaksi.

Todennäköisesti tapahtumat yllättävät lännen jälleen. Venäjällä muutokset tapahtuvat nopeasti, purkauksenomaisesti. Vallansiirroissa vanha hylätään ja radikaalit uudet aatteet ottavat jalansijaa – ainakin hetkeksi. Otetaanpa esimerkki tsaarinvallan vaihtumisesta kommunistiseksi puoluevallaksi vuoden 1917 vallankumouksessa. Uskonto heitettiin kerralla romukoppaan. Tilalle tuli puhtaaksiviljelty ateismi.

Ja kun kommunismi kaatui, palattiin jossakin mitassa tsaarinajan käytäntöihin, joihin kuului uskonnon ja kirkon vahva asema. Keskitiehen kuuluva liberalismi ei ole koskaan saanut Venäjä/Neuvostoliitossa jalansijaa. Eikä saa Putinin jälkeenkään, korkeintaan silmänlumeeksi. Venäjän idea on laajentua, keksiä jostakin historiasta alue, joka on joskus ollut osa imperiumia, ja palauttaa se ”oikeaan yhteyteensä”. Politiikka oikeutetaan milloin milläkin, uskonnolla tai puolueideologialla.

Suomessa alkaa, Risto E.J. Penttilän luonnehdinnan mukaan, neljännen tasavallan aika. Itämerellä on vastaavasti alkamassa Putinin jälkeinen aika, pysyipä tämä vallassa tai ei. Se ei välttämättä tarkoita vakautta ja seesteistä olotilaa, mutta Suomen kannalta aikaisempaa parempaa turvallisuutta ja ennustettavuutta.

Molemmat käyvät hyvin pienelle maalle.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin