Venäjä sodassa: Kremlin sotaretoriikan silmänkääntötemppu

Pulloposti 68
Katri Pynnöniemi
Apulaisprofessori, Venäjän turvallisuuspolitiikan tutkimuksen Mannerheim-professuuri
Helsingin yliopisto ja Maanpuolustuskorkeakoulu

Vuosi sitten syyskuussa riippumaton venäläinen Levada-tutkimuslaitos julkaisi kyselyn, jossa kysyttiin ihmisten tunnereaktioita ”Venäjän sotilaallisiin toimiin Ukrainassa”. Suurin osa vastaajista (51%) ilmaisi tuntevansa ”ylpeyttä Venäjästä”, mutta myös pelkoa, ahdistusta ja kauhua (31%).  Uutinen osittaisesta mobilisaatiosta syksyllä 2022 tulkittiin enemmistön mielissä negatiivisesti ja ylpeyttä tunteneiden osuus putosi noin viidennekseen vastaajista. Vuotta myöhemmin, syyskuussa 2023 tehty kyselyn perusteella ihmisten suhtautumisessa sotaan ei ole tapahtunut radikaalia muutosta. Vastaajien määrä, jotka ilmoittivat tuntevansa ”ylpeyttä Venäjästä” on edelleen laskussa (38%), kun taas ”ahdistusta, pelkoa ja kauhua” kokeneiden osuus pysyi lähes samalla tasolla (34%). Toisaalta ainoastaan kuusi prosenttia vastaajista ilmaisi tuntevansa häpeää Venäjän sotilaallisista toimista Ukrainassa. Saman tutkimuslaitoksen keväällä 2022 julkaisemassa kyselyssä vain kolme prosenttia vastaajista ilmaisi huolensa Ukrainassa olevista sukulaisista ja ystävistä. Nämä jälkimmäiset luvut ovat hätkähdyttäviä. Mutta mistä ne kertovat?

Vastausta voi etsiä Venäjän poliittisen johdon sotaretoriikasta, jonka mukaan Venäjä ei ole vastuussa sodasta Ukrainassa. Viimeksi lokakuun alussa presidentti Putin toisti väitteen, jonka mukaan ”Venäjä ei aloittanut sotaa, mutta tuo sen päätökseen”. Kremlin tarinassa Venäjä on uhri, jolla ei ole muita vaihtoehtoja kuin puolustautua väitettyä lännen aggressiota vastaan. Kääntämällä asetelma päälaelleen luodaan kehys, jonka puitteissa hyökkäyssota nähdään oikeutettuna toimintana, jonka tavoitteena on muuttaa globaalin maailmanjärjestyksen pelisääntöjä Venäjälle edulliseksi. Kuulijoiden mielikuvitusta ruokitaan lisäksi salaliittoteorioilla Ukrainassa sijaitsevista biolaboratorioista, länsivaltojen poliittisen ja taloudellisen vallan väärinkäytöksistä, ja ennen kaikkea, tarinalla Venäjän hyvien aikeiden torjumisesta sodan estämiseksi. Tässä tarinassa voitto Ukrainasta merkitsisi Venäjän suurvalta-aseman lujittamista lännen kustannuksella. Näin kehystettynä ”Venäjän sotilaalliset toimet Ukrainassa” asettuvat osaksi Venäjän imperiumin historiaa, jossa ”ylpeys Venäjästä” yhdistetään maan suurvalta-aseman vahvistamiseen.

Samaan aikaan Venäjän mediassa ja asiantuntijafoorumeilla kerrotaan eri versiota tästä samasta tarinasta. Siinä Ukraina ei ole vain lännen vasalli tai toisen maailmansodan vihollisen haamu, joka on ’hyökännyt’ Venäjää vastaan. Tässä kolonialistisessa versiossa Ukrainan valtiollinen olemassaolo sekä kulttuurinen, historiallinen ja poliittinen erillisyys Venäjästä kiistetään. Toisin sanoen, Ukraina on olemassa vain suhteessa Venäjän tarinaan itsestään suurvaltana ja ”Kiovan perillisenä”. Viholliskuvia ukrainalaisista ”natseina” tai venäläisiä vähempiarvoisena ”roskaväkenä” käytetään sotaretoriikassa, jolla oikeutetaan Ukrainan ”rankaisemista” tai ”puhdistamista”. Julkilausutuista tavoitteista käy selväksi, että Venäjän voitto tarkoittaisi Ukrainan alistamista, itsenäisen poliittisen järjestelmän ja kulttuurin tuhoamista. Putinin retoriikassa kyse on Venäjän ”valtio-sivilisaation” historiallisen olemassaolon turvaamisesta.

On tärkeä ymmärtää, että kyse ei ole kilpailevista tavoista selittää Venäjän hyökkäyssodan merkitystä, vaan saman tarinan kaksi puolta. Kehystämällä sota välttämättömyydeksi, Venäjän poliittinen johto peittää oman vastuunsa sodan aloittamisesta. Samanaikaisesti sotaretoriikka hyödyntää vahvoja viholliskuvia, joiden avulla ukrainalaisista tehdään syyllisiä omaan kohtaloonsa. Tämän valheellisen tarinan avulla Kreml normalisoi sodan venäläisille ja asettaa sen osaksi Venäjän historian jatkumoa. Viime vuonna julkaistun haastattelututkimuksen perusteella sekä sodan vastustajat että sen kannattajat kokivat sotilaallisen hyökkäyksen perustavanlaatuisena shokkina omalle maailmankuvalleen. Keskeinen ero näiden kahden ryhmän välillä on, että jälkimmäiset hyväksyivät Kremlin luoman kehyksen, jossa sota on samanaikaisesti välttämätön ja tavallisen kansalaisen tavoittamattomissa. Kyselytutkimuksen esiin nostama ilmiö eli häpeän tunteen puuttuminen on osittain tämän manipuloinnin tulosta. Mutta taustalla on vuosia jatkunut venäläisen yhteiskunnan pirstaloituminen, jonka seurauksena siltä puuttuu edellytykset ilmaista kollektiivista vastuuta sodan edessä (Lassila 2023).  

Ukraina taistelee siis paitsi olemassaolostaan, myös sen puolesta, ettei Venäjän hyökkäyssodan eri vaiheiden historiaa kirjoiteta Venäjän suurvalta tarinan ehdoilla.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin