Vaikenemisen pitkä varjo

Pulloposti 32
Jarmo Mäkelä
Toimittaja

Kun kustantamo julkaisee uuden kirjan, päivälehtikritiikki suhtautuu siihen uutisena, joka on saatava lehteen kirjan ilmestymispäivänä – näin totesi Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Jukka Petäjä kesällä jäähyväisesseessään.

Sinä päivänä kun toimittaja Tuula Malinin kirja Venäjän suurvaltaoperaatioista Suomessa ilmestyi, Helsingin Sanomissa julkaistiin kolme sivua pitkä kuvaus nuoria naisia hyväksi käyttäneestä amerikkalaisesta miljardööristä Jeffrey Epsteinista.

Juttu oli hyvin laadittu ja käsitteli tärkeää aihetta. Malinin kirjasta ei sinä päivänä mainittu sanallakaan, eikä mainittu myöhemminkään – ei Hesarissa eikä muualla. Sen olemassaolosta ei tiedettäisi mitään, elleivät muutamat asiantuntijat olisi kiinnittäneet kirjaan huomiota sosiaalisessa mediassa. 

Epsteinin rikosten käsittelyllä on perusteensa, mutta Suomen kansan onnen ja menestyksen kanssa asialla ei ole merkitystä. Malinin kirjan aiheella sen sijaan on.

Viimeistään siitä lähtien, kun Josef Stalin aloitti suomalaisten kommunistien joukkomittaiset vainot Neuvostoliitossa, yksi suomalaisen vasemmiston keskeisiä elämänohjeita on ollut maksiimi, jonka kansantaiteilija M. A. Numminen paljon myöhemmin teki tunnetuksi: Mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta.

Kylmän sodan ajan Suomessa ohjeen omaksuivat myös porvarit ja suomalaisten ja suomensukuisten kansojen joukkohautojen lisäksi vaitiolo ulottui koskemaan kaikkea, mikä itäisessä naapurissa oli väärin, vialla ja rikollista.

Ja miksipä ei? Vaikka Suomessa olisi kuinka soitettu suuta ja osoiteltu sormella, mikään ei naapurissa olisi muuttunut. Sen sijaan pilkka olisi äkkiä osunut omaan nilkkaan, mistä naapurin kotoiset asiamiehet olisivat pitäneet huolen.  

Tämä on sitä realismia, joka kiteytyi J. K. Paasikiven opetukseen: Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Sitä ei kylmän sodan aikana ulkomailla juuri arvostettu, mutta nyt se on noussut arvoon arvaamattomaan. Se on johtopäätös, johon yksi aikamme arvostetuimmista Venäjän tuntijoista Keir Giles päätyy perusteoksessaan “Moskovan opit”.

Näin Giles jatkaa: “...realistinen näkemys Venäjän luonteesta ja tuon luonteen pysymisestä samanlaisen kautta aikojen on olennainen seikka arvioitaessa oikeaa, asianmukaista tapaa hoitaa Moskovan-suhteita...Erityisesti Suomi on osannut yhdistää periaatteellisuutta pragmatismiin ja joustavuutta määrätietoisuuteen”.

On pieni ihme, että Suomen Venäjän politiikkaa pidetään onnistuneena, vaikka Suomessa kansainvälisen tason Venäjän politiikan tuntijoiden joukko on pieni ja vaikka meillä media on asiantuntijoiden joukkoon korottanut myös muutaman ilmiselvän putinistin.  

Mutta jo kauan ennenkuin Giles päätyi johtopäätökseensä, sen oli oivaltanut suomalaisen Venäjän tuntemuksen todellinen grand old man, suurlähettiläs Antti Karppinen. Valmistellessaan minua 90-luvun lopulla neljän vuoden Amerikan komennukselle hän oli huolissaan Yhdysvalloissa yleisestä harhaopista.

“He kuvittelevat”, Karppinen selosti hätääntyneenä, “että nyt kun venäläiset eivät enää ole kommunisteja, he ovat samanlaisia kuin me tai he. Näinhän se ei ole ja sinun on saatava heidät siitä vakuuttuneiksi”.

Kun ihmettelin, miten se minulta mahtaisi noin vain onnistua, hän neuvoi: “Kerro heille, että niin paljon tehtiin rikoksia Stalinin aikana ja niin paljon on rikoksia tehty sen jälkeen, mutta ketään ei koskaan ole asetettu syytteeseen eikä ketään rangaistu. Amerikka on juristien yhteiskunta, tämän he kyllä ymmärtävät”.

Eivät ymmärtäneet silloin – eivätkä ymmärrä nyt.

Mistä sitten johtuu kuoleman hiljaisuus Tuula Malinin kirjan ympärillä? Siitä, että se nostaa esiin perustellun epäillyn, jonka mukaan Suomen turvallisuuskoneistossa toimi vuosien ajan korkean tason Venäjän vaikuttaja-agentti – mutta ei pysty sitä  todistamaan. Kyse ei ole suomettumisesta, ei salailusta, ei varovaisuudesta, vaan journalistisen kunnianhimon puutteesta. Myyrän ja hänen verkostonsa  paljastamisen rinnalla joku Jeffrey Epstein on helppo nakki.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin