Turvallisuutta Itämerelle Naton avulla

Pulloposti 33
Alviina Alametsä
Europarlamentaarikko

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on perusteellisesti muuttanut Euroopan turvallisuustilannetta. Maailman ja EU:n katseet ovat tällä hetkellä itäisessä ja eteläisessä Ukrainassa, mutta huomio saattaa tulevina kuukausina kääntyä myös Itämeren suuntaan.

Alkaa olla jo varmaa, että Suomi hakee Nato-jäsenyyttä. Sillä on väistämättä seurauksia Itämeren turvallisuusympäristön kehitykseen. Itämeri on osa laajempaa kokonaisuutta arktiselta alueelta Mustallemerelle. Vaikka alueen maiden yhteistyö on tiivistä monella eri sektorilla, turvallisuusyhteistyö on yhä riittämätöntä. Niiden reaktiot geopoliittisen tilanteen kiristymiseen alueella ei ole ollut yhtenäistä.

Venäjän edun mukaista onkin pitää Itämeren alueen valtiot puolustuksensa osalta mahdollisimman hajanaisena, ja Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus on tarjonnut tähän mainiot lähtökohdat. Venäjä haluaa pitää tilanteen nykyisellään, ja on uhkaillut Suomea ja Ruotsia mahdollisilla vastatoimilla, mikäli ne hakevat Naton jäsenyyttä.

Itämeren valtiot eivät toki ole tälläkään hetkellä toisistaan täysin turvallisuuspoliittisesti riippumattomia. Itämeren maista Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska ja Islanti ovat NORDEFCO:n, eli pohjoismaiden yhteisen puolustusyhteistyöhankkeen, jäseniä. Itämeren rannikolla sijaitsevista yhdeksästä maasta kuusi ovat Naton jäseniä. Venäjää lukuun ottamatta kaikki Itämeren alueen maat kuuluvat Euroopan unioniin.

Mutta Suomen Nato-jäsenyydestä puhuttaessa on tärkeää huomioida, että NORDEFCO ei ole puolustusliitto, vaan Pohjoismaiden puolustusyhteistyötä edistävä järjestely. EU antaa turvallisuuspoliittista vipuvartta, mutta ei ole sotilaallinen toimija. Itämeren ainoa konkreettinen, alueelliseen puolustukseen kykenevä liittouma on Nato.

Venäjän aggressiivisuuden kasvaessa on valitettava totuus, että Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus ei enää lähtökohtaisesti luo turvallisuutta, vaan voi luoda epävarmuutta Suomen lisäksi myös esimerkiksi Baltian maille ja Ruotsille. Myös EU:ssa pidetään Natoa Euroopan puolustuksen kulmakivenä, joten sille sopii varsin mainiosti, että loputkin jäsenmaat liittyisivät Natoon.

Suomen Nato-jäsenyyttä vastustetaan ajoittain myös sillä argumentilla, että Nato hyötyisi Suomen jäsenyydestä. Tämä väite on totta, mutta mielestäni se pikemminkin tukee jäsenyystavoitetta. Ei tarvitse katsoa Pohjois-Euroopan karttaa pitkään, jotta Suomen Nato-jäsenyyden kokonaisvaltaiset geopoliittiset hyödyt näyttävät selkeiltä Suomelle, mutta myös laajemmin EU:lle ja Natolle. Baltiaa on helpompi puolustaa, mikäli Suomi on Naton jäsen. Toisaalta myös paremmassa puolustuksellisessa asemassa oleva Baltia edesauttaisi yhtä lailla Suomen puolustusta.

Nato-jäsenyyden voidaan katsoa hyödyttävän kaikkia osapuolia, sillä sotilaallisen kriisitilanteen sattuessa Nato-jäsenyys ehkäisee suurvaltojen näkökulmasta myös niin sanottuja “strategisia valtatyhjiöitä”. Itsenäisen Suomen näkökulmasta sen alueella ei tietenkään valtatyhjiötä esiinny, mutta mikäli tulevaisuudessa Venäjä siirtäisi etupiiriajatteluaan yhä vahvemmin Suomen suuntaan, saattaisi se tarkastella valta-asetelmaa suomalaisesta tulokulmasta poikkeavalla tavalla.

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä Itämeri muuttuisi käytännössä Naton sisämereksi. Nato tarjoaisi puitteet Itämeren maiden tehostetulle puolustusyhteistyölle, tarjoamalla esimerkiksi mahdollisuuden yhteisen uhka-analyysin sekä yhteneväisten ilma- ja meripuolustusstrategioiden kehittämiselle.

Eräs keskeisimmistä Naton hyödyistä liittyy myös tiedustelutietoon. Tiedustelutiedon vastaanottamisella ja jakamisella on äärimmäisen keskeinen rooli modernin taistelutilan haltuun ottamisessa. Itämeri on laaja alue, ja Naton tiedustelukoneisto, avaruustoimintakyvyt mukaan lukien, mahdollistaisivat potentiaalisessa konfliktitilanteessa yhä merkittävämmissä määrin mahdollisuuksia niin taktisille kuin strategisillekin onnistumisille maalla, merellä ja ilmassa.

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys nostaisi kynnystä sotilaalliseen voimankäyttöön Itämerellä, ja toisi siten vakautta Itämeren alueella pitkällä aikavälillä.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin