Testaa tietosi: Milloin Kiinasta tuli Itämeren rantavaltio?

Pulloposti 76
Lauri Paltemaa
Professori
Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskus
Turun yliopisto

Tunnustan heti alkuun, että tämän kolumnin otsikko on saanut inspiraatioonsa nykyisin niin yleisistä klikkiotsikoista. Kiina ei ole Itämeren rantavaltio. Otsikon takana on kuitenkin vakavampi kysymys siitä, miten Kiina vaikuttaa Itämeren turvallisuustilanteeseen ja havainto siitä, että erityisesti Ukrainan sodan kautta Kiina on päässyt mukaan vaikuttamaan Euroopan turvallisuusrakenteeseen ennenkokemattomalla tavalla.

Jollain tavalla tämä kehitys on kai ollut väistämätöntä. Kiina on noussut suurvallaksi ja suurvallan ominaisuus on se, että sillä on intressejä ja kyky läsnäoloon kaikkialla maailmassa. Viimeaikaiset tapahtumat kuitenkin viittaavat vahvasti siihen, että turvallisuuspoliittisesti Kiinan tulo toimijaksi Itämerellä ja laajemmin Euroopassa ei ole myönteinen asia Suomelle eikä yhdellekään muulle Itämeren rantavaltiolle Venäjää lukuun ottamatta. Näihin tapahtumiin on vain tämän kesän aikana kuulunut Venäjän ja Kiinan yhteinen laivastoharjoitus Suomenlahdella, Kiinan ja Valko-Venäjän yhteinen sotaharjoitus lähellä Puolan rajaa ja se, että Kiina on ainakin lehtitietojen mukaan juuri myöntänyt kiinalaiselta laivalta käsin suoritetun Suomen ja Viron välisen kaasuputken ja parin tietoliikennekaapelin katkaisemisen, tosin meriselityksen mukaan myrskyn seurauksena ja vahingossa.

Isommassa myös Itämeren maita suoraan koskettavassa kuviossa Kiinaa on nostettu Ukrainan sodan ratkaisijaksi ja siltä on toivottu aktiivista osallistumista Venäjän painostamiseen rauhaan. Näin Kiina ei ole toiminut, eikä tule toimimaankaan, sillä se olisi Kiinan geopoliittisten etujen vastaista. Kiinan hallitus on pääsihteeri Xi Jinpingin johdolla tehnyt jo ennen sotaa analyysin maailmantilanteesta ja arvoinut Yhdysvaltojen olevan Kiinan päävastustaja sekä suurvaltakonfliktin olevan mahdollinen, jopa todennäköinen tulevaisuudessa. Kiina onkin varautunut mahdolliseen konfliktiin aktiivisesti jo usean vuoden ajan esimerkiksi kasvattamalla varmuusvarastojaan, varustamalla armeijaansa ja hankkimalla liittolaisia lännen ulkopuolelta erityisesti globaalista etelästä. Venäjä on näistä liittolaisista tärkein ja Kiinan ja Venäjän välinen ”rajoittamaton strateginen kumppanuus” on siksi muutakin kuin diplomatian liturgiaa. Tukemalla Venäjää Kiina turvaa pohjoisen selustansa ja pääsee käsiksi valtaviin luonnonvaroihin halvalla. Näin edullisesta asemasta se ei halua luopua, vaikka Venäjän painostaminen rauhaan toisikin Kiinalle paljon goodwillia lännestä.

Ukrainan sodan seurauksena onkin tapahtunut kehityskulku, jonka merkitystä ei ole analysoitu vielä tarpeeksi täällä meillä. Kiinasta on tullut Euroopan turvallisuusjärjestelmän toimija. Kymmenen vuotta sitten harvoille olisi tullut mieleenkään pyytää Kiinaa osallistumaan Venäjän ja Ukrainan välisen konfliktin ratkaisemiseen. Euroopan asiat eivät kuuluneet Kiinalle. Nykyään näyttää siltä, että sitä, että Kiinalla on iso rooli Ukrainan sodassa, pidetään jotenkin luonnollisena. Nykylähtökohdista Kiinalla ei kuitenkaan ole Suomen tai Itämeren alueen demokratioiden kannalta mitään hyödyllistä tarjottavaa Ukrainan konfliktin ja/tai Euroopan turvallisuusrakenteiden osalta. Eurooppa on kyllä historiansa aikana joskus myös hyötynyt vieraan suurvallan, kuten Yhdysvaltojen, puuttumisesta asioihinsa, mutta Kiinan tapauksessa näin ei ole. Kiina ei edistä demokraattisia arvoja, pienten valtioiden oikeudet ovat sille toissijaisia ja sen ulkopolitiikan fokus on Yhdysvaltojen vastaisessa kamppailussa, jossa myös likaiset keinot ovat sallittuja.

Afrikkalainen sananlasku toteaa, että kun norsut kamppailevat, ruoho kärsii. Tämän mekin olemme saaneet havaita juuri siinä, miten Kiina on näpäyttänyt Itämeren NATO-maita järjestämällä sotaharjoituksia näiden rajoilla NATO:n päävastustajien kanssa ja sotkeutumalla todennäköisesti Venäjän masinoimaan hybridioperaatioon kaasuputken katkaisussa. Kiinalainen maailmanjärjestys olisi erilainen kuin mihin me olemme tottuneet myös Itämerellä ja siksi pitää suhtautua suurella varauksella Kiinan päästämiseen mukaan Euroopan turvallisuusrakenteisiin. Mutta kuten totesin alussa, sen suhteen taitaa olla jo liian myöhäistä. Vaikka Venäjä onkin meille ulkopolitiikassa yhä se tärkein tulkinnan kohde, tilanne edellyttää sitä, että meidän täällä Suomessakin tulee oman turvallisuutemme tähden ymmärtää myös Kiinan euraasialaista ulkopolitiikkaa siinä missä Venäjän. 

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin