Eduskunnan puhemies Jussi Halla-ahon Liettuan parlamentissa pitämä puhe sai eräät suomalaiset nousemaan takajaloilleen. Neuvostoliiton kuolinkamppailua nuorena aktiivisesti seurannut slaavikielten tutkija kun totesi maaliskuisessa Vilnassa sen ilmeisen seikan, että maamme kuuluu pohjoismaisen viiteryhmänsä lisäksi myös Baltiaan.

Onko Suomi siis neljäs Baltian maa? Riippuu siitä, mistä päin asiaa katsoo. Kokonsa ja väkilukunsa puolesta olemme ensimmäinen Baltian maa. Itsenäistyimme ensimmäisenä. Se, että rautaesirippu erotti meidät toisen maailmansodan jälkeen eteläisistä naapureistamme, ei ole merkityksellistä. Niin Pohjolan kuin Baltian maat ovat historiansa eri vaiheissa olleet vastakkaisilla puolilla ja kokeneet erilaisia kehitysvaiheita. Silti ne muodostavat selkeästi omanlaisensa – osin päällekkäiset – maaryhmät, joista kummallakin on yhteinen historiallinen kokemusmaailma, kulttuuritausta ja identiteetti.

Suomi ja Viro kuuluvat sekä Pohjolaan että Baltiaan. Luterilainen perintömme, vuosisataiset yhteytemme Skandinaviaan ja usko koulutuksen, mahdollisuuksien tasa-arvon ja työteliäisyyden voimaan liittävät meidät yhteen Itämeren länsirannan asukkaiden kanssa. Sosiaalipolitiikan saralla pyrimme huolehtimaan kaikista, mutta tehokkaasti. Kun Barack Obama pyrki uudistamaan Yhdysvaltain terveysvakuutusjärjestelmää pohjoismaiseen suuntaan, esimerkkiä haettiin Virosta. Pieninä kansoina meillä ei ole varaa työntää ketään ulkopuolelle, mikä ainakin periaatteessa tunnustetaan poliittisen kentän laidasta laitaan.

Muiden Baltian maiden kanssa Suomea yhdistävät asema Venäjän rajamaana sekä valtiollisen itsenäisyyden ja kansallisen kulttuurin nuoruus. Vajaan viidenkymmenen vuoden neuvostomiehitys eteläisemmissä Baltian maissa ei tätä perusasetelmaa muuta miksikään. Olemme olleet osana suurvaltoja, mutta emme niiden keskuksia – paitsi Liettua, joka uskoo edelleenkin kansainvälisiin vaikutusmahdollisuuksiinsa enemmän kuin kokonsa ehkä antaisi ymmärtää.

Puhemies Jussi Halla-ahon, tasavallan presidentti Alexander Stubbin sekä ulkoministeri Elina Valtosen johdolla Suomi on onneksi jättänyt taakseen muihin Baltian maihin aiemmin kohdistamansa ylenkatseen, joka sai ajoittain hyvin rumiakin muotoja. Viime kädessä kyse on siitä, etteivät he ole kokeneet tarvetta perustella maamme aiempaa, virheelliseen Venäjä-analyysiin perustunutta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa identiteettiseikoilla.

Suomettuminen oli todellinen ilmiö, jonka löyhkä haihtui kunnolla vasta kolmisenkymmentä vuotta YYA-sopimuksen purkamisen jälkeen. Näin siitä huolimatta, että etenkin presidentti Martti Ahtisaaren kauden alkupuolella yhteyksiä etelänaapureihimme pyrittiin luomaan tasaveroiselta pohjalta. 2000-luvulle tultaessa Suomen ulkopolitiikkaa kuitenkin hallitsi ns. vanha kaarti. Venäjällä valtaan nousisi ”entinen KGB-upseeri” Vladimir Putin. Asennemuutos jäi puolitiehen.

Nato-jäsenyyden myötä suhteemme muiden länsimaiden kanssa on institutionalisoitu, mutta etenkin Donald Trumpin toisen presidenttikauden myötä on tullut tarve solmia entistä läheisempiä kontakteja maihin, jotka kaikista selkeimmin jakavat kanssamme yhteiset edut ja uhkakuvat.

Tässä vaiheessa voimme unohtaa puheet Pohjolan sekä Baltian eroista – ja siirtyä puhumaan Itämerestä. Alueen liberaalit demokratiat – Pohjoismaat, Baltian maat, Puola ja Friedrich Merzin vaalivoiton myötä entistä selkeämmin myös Saksa – näkevät maailman varsin samankaltaisen linssin lävitse. Tämä ei koske pelkästään turvallisuuspolitiikkaa, vaan myös taloudenpitoa, ihanteellista yhteiskuntamallia, maailmanjärjestystä ja arvoja. 

Pohjimmiltaan kyse on filosofiasta. Neuvostoliiton toisen maailmansodan jälkeen valtaamaan Königsbergin kasvatti Immanuel Kant rakensi nk. ikuisen rauhan teoriansa vallan kolmijakoa noudattavien, lakiin ja universaaleihin arvoihin perustuvien yhteiskuntien rinnakkaiselolle. Venäjä ei tätä yhteiskuntamallia omaksunut, vaikka näin pitkään teeskenneltiinkin. Sen sijaan muut Itämeren alueen valtiot – aina vanhan Preussin rannoilta Jäämerelle – ovat onnistuneimpia käytännön esimerkkejä kantilaisen filosofian soveltamisesta moderneissa yhteiskunnissa.

Pyrkimys ikuiseen rauhaan ei tarkoita rajattomuutta eivätkä universaalit arvot hyväuskoisuutta. Kantin mukaan näihin hyviin tavoitteisiin sitoutuneet valtiot voisivat lopulta toimia kansainvälisen yhteisön puitteissa positiivisesti vain silloin, kun kykenevät suojaamaan ensin itsensä. Kansainvälisen oikeuden nojalla ei voi perustella vihamielisten siirtolaisvyöryjen järjestämistä sen enempää kuin selittää sabotaaseja vapaan merenkulun oheisvahingoiksi.

Ehkä jonakin päivänä kantilaisten arvojen pohjalle perustetun Euroopan unionin lippu liehuu Königsbergin filosofin vanhan kotitalon pihamaalla, sulassa sovussa muiden rinnalla. Ehkä nykyisen Venäjän asukkaat vielä joskus omaksuvat ne arvot, joihin naapuritkin nojaavat. Meillä muilla ei ole kuitenkaan enää kertaakaan varaa uskotella itsellemme, että tämä voisi tapahtua nopeasti ja kivuttomasti. Ei, vaikka uskottelu tarjoaisi hetkellistä helpotusta ahdistukseen tai mahdollisuuden nopeaan rikastumiseen. On opittava katsomaan kvartaalia pidemmälle.