Suomi ei ole Naton periferiaa vaan sen ytimessä

Pulloposti 55
Henri Vanhanen
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija

Suomen ja Ruotsin jäsenyydet Natossa ovat nyt sinetöity ja maat ovat osa sotilaallista liittokuntaa. Muutos on suuri etenkin Pohjoismaille, jotka ovat ensimmäistä kertaa modernin historiansa aikana historiassa saman liittoutuman jäseniä keskenään sitovilla turvallisuusvelvoitteilla. Laajentumisen vaikutukset ovat kuitenkin tätä laajempia ja suorastaan vallankumouksellisia, mikäli katsomme muutoksen vaikutuksia Pohjois-Euroopan asemalle osana mantereen turvallisuutta ja puolustusta.

Vaikka Venäjä säilyy sotilaallisena uhkana, laajempi paradigman muutos Euroopan turvallisuudessa on selkeä. Pohjois-Eurooppa on nyt Naton sotilaallisen pelotteen pääalue suhteessa mahdolliseen konfliktiin Venäjän kanssa ja siten liittouman painopiste Euroopassa jatkossa. Näin ei ole aina ollut, vaikka Pohjois-Eurooppa onkin näytellyt osaansa mantereen konflikteissa jo usean vuosisadan ajan. Niin Euroopan itäisille kuin läntisille suurvalloille Pohjola on perinteisesti näyttäytynyt syrjäisenä alueena, minkä päätyminen vihollisena pidetyn tahon haltuun on haluttu estää.

Suurin uhka on ollut sen hyödyntäminen koukkausalueena selustaan keskisessä Euroopassa ja tämän dynamiikan vuoksi Pohjois-Euroopan hallinta on säilynyt tärkeänä suurvalloille. Näistä syistä usein alueen valtiot ovat tulleet myös vedetyksi suursotiin mukaan. Toisen maailmansodan jälkeinen tilanne jätti Pohjois-Euroopan pitkälti Neuvostoliiton ja sen johtaman Varsovan liiton haltuun. Tuolloin Naton päähuomio, puolustus keskittyi pääasiassa Keski-Eurooppaan, kun pohjoista pidettiin toissijaisena. Naton suhtautumista pohjoiseen leimasi jatkuva keskustelu siitä, olisiko alue puolustettavissa vai varaa menettää, johtaen usein Pohjois-Euroopan luonnehtimista "unohdetuksi sivustaksi".

Tulevaisuudessa Norjan, Tanskan, Islannin, Suomen, Ruotsin, Latvian, Liettuan, Viron, Puolan ja Saksan muodostama Pohjois-Eurooppa on Naton ja Venäjän mahdollisten konfliktien syvintä etulinjaa. Ottaen huomioon laajan Naton kasvaneet vastuut alueella sekä siellä sijaitsevien jäsenmaiden sotilaalliset kyvyt, jatkossa liittokunnan kannalta olennaisinta on taata riittävä pelote varmistamaan transatlanttinen vakaus. Tämä puolestaan tarkoittaa Natolta uskottavaa puolustussuunnittelua, pelotetta ja taakanjakoa Pohjois-Euroopassa. Muutos on pitkäaikainen ja vie vuosia ennen kuin Nato saavuttaa riittävän pelotteen Pohjolassa. Sen muodostamiseen vaikuttaa myös käsitys Venäjän uhan muodostumisesta Ukrainan sodan jälkeen. Oletus on, ettei Venäjä tule katsomaan uutta tilannetta vain vierestä vaan mukauttaa sekä kykynsä, suunnitelmansa että toimintansa eri tavalla.

Siten Suomi tulee sijaitsemaan eurooppalaisen turvallisuuden polttopisteessä jatkossa, joka edellyttää ajattelutapojen muutosta. Nopean jäsenyysprosessin keskellä monilta jäi ehkä ymmärtämättä, ettei liittokunnassa voi toimia kuin liittoutumaton valtio – varsinkin jos sijaitsee etulinjassa. Jo nyt on nähtävissä, että suhde Venäjään säilyy vaikeana ja Moskovalla on valmiutta aiheuttaa Pohjois-Euroopassa varsin monenlaisia ongelmia. Vähimmäisenä toimena Suomen on pidettävä puolustusmenonsa pysyvästi riittävällä tasolla sekä suorituskykynsä ajankohtaisena, vaikka muut eivät näin tekisi tai taloustilanne sitä vaikeuttaisikin. Omalla esimerkillä on syytä kannustaa ja tarvittaessa ohjata painokkaasti muitakin jäsenmaita, jottemme päädy muun liittokunnan suhteettomaksi taakankantajaksi.

Oma lukunsa on se tapa, jolla Suomen tulee toimia Naton ja pelotteen läsnäolon vahvistamiseksi Pohjois-Euroopassa. Ennen jäsenyyttä Suomen aktiivisen vakauspolitiikan linja jokseenkin vältteli Naton liiallista näkyvyyttä lähialueillamme provokaatioiden pelossa. Nyt etumme on, ettei muun liittokunnan kiinnostus Pohjois-Eurooppaa kohtaan lopahda ja että sen toiminta täällä olisi näkyvää. Tämä ei tarkoita tarpeetonta sapelinkalistelua vaan suomalaisen turvallisuus- ja puolustusagendan ajamista Naton sisälle, jotta saisimme niitä hyötyjä liittoutumisesta, joita jäsenyydelle lähdimme hakemaan. Yhtä lailla Suomella ei tulisi olla minkäänlaisia rajoitteita Naton läsnäololle sen omalla maaperällä, mikä koskee niin harjoitustoimintaa, joukkoja ja tukikohtia kuin ydinasepelotetta.

Tiivistettynä voidaan todeta, että Suomesta on tullut sotilaallisesti liittoutunut valtio aikana, jolloin Nato on muutoksessa. Olemme tämän muutoksen ytimessä emmekä periferiaa. Siksi Suomen kannattaa ajaa määrätietoista ja kansallissävytteistä Nato-linjaa turvallisuutensa takaamiseksi. Tämän suhteen olemme onneksi hyvissä lähtökohdissa, sillä täytämme kansallisen puolustuksen velvoitteet, olemme itämerellinen ja arktinen valtio sekä hyvässä maineessa. Kaikista näistä kannattaa pitää kiinni, kun luovimme osana liittokuntaa.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin