Suomettuminen oli KGB:n Eurooppa-politiikkaa

Pulloposti 9
Alpo Rusi
Valtiotieteiden tohtori, suurlähettiläs emeritus

Käsitys suomettumisesta on jakanut mielipiteitä. Suojelupoliisin (Supo) sisäisessä selvityksessä vuodelta 1978 todetaan, että ”vaikka suomettuminen on virallisesti tuomittu termi, se on valitettavan usein kuvaava nimitys (KGB-yhteydenpidon) tarkoitukselle”. Toisaalta vielä 2000-luvulla valtiojohdossa kiiteltiin yya-kauden ulkopolitiikkaa ”menestykseksi”, vaikka se ”leimattiin suomettumiseksi”. 

Suomettuminen on ollut lähihistorian tutkimuksen musta aukko. Neuvostotiedustelun, KGB:n, vaikutuksen tutkiminen on ollut vaikeaa salailun ja idänpolitiikan intressin vaalimisen takia.  Olisi ollut loogista, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ongelmaa olisi tutkittu. Päinvastoin presidentti Mauno Koivisto torjui heinäkuussa 1992 Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsinin ehdotuksen yhteisen komission perustamisesta arkojen arkistojen selvittämiseksi.

Lähihistorian tutkimus ajautui poliittiseksi mielipidekeskusteluksi, jonka varjoon jäivät yksittäiset akateemiset puheenvuorot. Professori Timo Vihavainen kuvasi uskottavasti ”Kansakunta rähmällään” -teoksessa (1991) miten 1970-luvulla purettiin perinteinen ”viholliskuva” ja tilalle rakennettiin ”ystäväkuva.” Max Jakobson nimesi taistolaisuuden osuvasti ”poliittiseksi Porkkalaksi”, jonka tehtävänä oli valmistella Suomen henkistä miehitystä. Hän tarkensi 2004, että poliittinen eliitti suomettui, mutta kansalaiset kääntyivät länteen. Tämä saattoi tulla todistetuksi alkuvuodesta 2022 kun kansa kääntyi Naton kannalle ennen poliittista eliittiä. 

Suomettumisen tutkiminen tulisi ongelman selkiyttämiseksi jakaa ainakin kolmeen osaan: 1) KGB:n poliittinen sota etenkin 1950-luvun puolesta välistä vuoteen 1992, 2) SKP:n erityisasema Suomen sovjetisoimishankkeissa ja 3) idänkaupan rooli Neuvostoliiton geopolitiikassa.

KGB ei vain vakoillut vaan pyrki sotkeutumaan sisä- ja ulkopolitiikkaan. Tässä erityiset ”aktiivitoimet” perustuivat tarkkoihin ohjeisiin, joista osa oli annettu Moskovasta kaikille KGB:n asemille eri puolilla maailmaa. Kyse oli vuositasolla Suomessa sadoista operaatioista. Niissä oli mukana keskimäärin ainakin parisataa KGB:n suomalaista kontaktia, operatiivista resurssia tai vaikuttaja-agenttia, kuten alan kirjallisuus heidän merkityksiään määrittelee. Elokuussa 1982 Moskovan keskuksesta annettiin Tehtaankadun KGB-asemalle laaja ohjeisto, jossa painopiste oli sosialidemokraattien tukemisessa. KGB-kenraali Viktor Vladimirovin mukaan ”1980-luvun taitteessa olimme läheisemmissä suhteissa sosialidemokraatteihin kuin sisäisten ristiriitojen repimän veljellisen SKP:n edustajiin”. KGB:n poliittinen sodankäynti keskittyi valtiojohtoon ja poliittiseen eliittiin, kun taas SKP:tä hoidettiin suoraan NKP:n kautta.

Julkinen propaganda muodosti poliittisen sodan kolmannen rintaman vakoilun ja aktiivitoimien ohella. Helmikuussa 1972 eduskunnassa esitelty SKP:n ja SDP:n edustajien ”rauhanlaki” oli KGB:n aktiivitoimi, joka olisi kriminalisoinut neuvostokritiikin. SKDL teki puolestaan 1973 yksin lakialoitteen, jolla olisi tuomittu vankeutta hyökkäyssotaan kiihottamisesta tai julkisesta sodan ihannoinnista. NL:n toivomuksesta tehty ehdotus lopetti laajemman keskustelun talvi- ja jatkosotien taustoista. NKP:n politbyroo hyväksyi vielä 30.12.1986 ”Kokonaissuunnitelman Suomeen kohdistuvasta ideologisesta työstä vuosille 1987–89”. Oleg Gordijevskin mukaan ”Tavoite oli perestroikan oloissa muuttaa Suomi tavallisen neuvostokoulun luokaksi”. Tästä luokasta tuli mallioppilaita, joista ainakin osasta myös tulevia päättäjiä NL:n hajoamisen jälkeenkin.

SKP:lla oli ehkä ratkaiseva rooli 1948 solmitun yya-sopimuksen järjestelyissä, ja myöhemmin idänkaupan politisoimisessa sekä yhteiskunnallisen destabilisaation ruokkimisessa.  Syksyllä 1991 paljastui, että SKP oli saanut KGB:n kuriirien välittämänä käteisvaroja NKP:n solidaarisuusrahastolta vuodesta 1969 noin 130 miljoonaa markkaa, joista yksistään pääsihteeri Ville Pessi oli vastaanottanut 63 miljoonaa 1970–1983 ja Taisto Sinisalo 53 miljoonaa vuosina 1971–1988. Ilmeisesti KGB esti rikostutkinnan SKP:n illegaalista rahoituksesta marraskuussa 1991 presidentti Koivistoon vetoamalla.

KGB:n värvätyksi paljastunut Ville Pessi kertoi 1953 pohjoismaisille tovereille, että lisäämällä taloudellista riippuvuutta Neuvostoliitosta luodaan edellytykset aikanaan kommunistien valtaannousulle.  Idänkaupan laajentamisesta tuli puolueiden kilpailukenttä, eikä siihen liittyvää geopoliittista ongelmaa haluttu tiedostaa.  Kyse oli usein NL:n röyhkeästä painostuksesta. Pääministeri Kalevi Sorsa tapasi lokakuussa 1982 tulevan NKP:n pääsihteerin Juri Andropovin, joka vaati Suomea hankkimaan 1000 megawatin ydinvoimalan ja vetämään kaasuputken NL:sta Helsinkiin ja Tampereelle. CIA piti raportissaan (18.11.1982) vaatimuksia Koivistoon suunnattuina ulkopoliittisina testeinä. ”Suomalaisten on annettava periksi…ennen muuta siksi ettei se joutuisi yhteisiin sotaharjoituksiin joihin äskettäin neuvostokenraali oli vihjannut.” 

Mihail Gorbatšov tunnusti lokakuussa 1989 Suomen puolueettomuuden, mutta ei ollut valmis purkamaan yya-sopimusta. Taustalla oli Kremlin laajempi strategia. Itä-Euroopan maille tarjottiin Suomen mallia: sotilaallista liittoutumattomuutta ja yya-sopimusta eli suomettumista, jonka ne torjuivat suoralta kädeltä. Suomettumisen jatkumista tuskin olisi voitu lopettaa, ellei NL olisi hajonnut. Jää nähtäväksi, onko suomettumisen tie kuljettu loppuun Nato-jäsenyyden seurauksena? Suomettumisen tutkimisen tarvetta jäsenyys tuskin tekee tarpeettomaksi.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin