Sukukansat ja Ukrainan sota

Pulloposti 10
Jukka Mallinen
Kirjailija, kääntäjä ja Suomen PEN:in entinen puheenjohtaja

Yhteistyö Venäjän suomalais-ugrilaisten eli nykytermein uralilaisten kansojen kanssa avautui meille Neuvostoliiton lopun aikoihin. Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kongressi kokoontui ensimmäisen kerran 1990 Marinmaan Joškar-Olassa ja Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressi Komin Syvtyvkarissa 1992. Kokousten tarkoituspykälässä painotettiin kansalaisjärjestöjen vapaata yhteistyötä kansallisten kulttuurien ja äidinkielten hyväksi. Venäjän aloitettua laajamittaisen sodan Ukrainaa vastaan ovat viralliset kontaktit poikki ja projektit peruutettu. Venäjän puolelta ei juurikaan haluta tai uskalleta pitää yhteyttä länteen. Jos suhteita on, niin salavihkaa. Sukukansayhteydet ovat hukkuneet sodan sumuun.

Alusta pitäen Venäjän sisäinen kehitys saneli kanssakäymisen rajat. Ensimmäiseen kirjailijakokoukseen osallistunut suomalainen kirjailija sanoi, että siellä ei muusta puhuttukaan kuin venäläisten imperialismista ja kolonialismista. Itse olin ensimmäisen kerran kirjailijakokouksessa Udmurtian Iževskissä 2004. Se aloitettiin kuuntelemalla seisomaan nousten Venäjän kansallishymni, joka tunnetusti on Stalinin aikainen laulu uusilla sanoilla.

Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongresseissa oli liturgian sivumakua. Presidiumissa varoiteltiin liiasta ”emotionaalisuudesta”. Byrokraattisissa esityksissä raportoitiin äidinkielen käytöstä ja tukemisesta, joka oli kaikkialla mitä erinomaisimmalla tasolla. Kirjailijakokouksissa kuultiin välistä persoonallisiakin esityksiä, usein kansallisesta mytologiasta, folkloresta ja luontoyhteydestä ponnistaen.

Venäjällä sukukansoillamme on ongelmia: suomalais-ugrilaisten kansojen matala status ja heikko identiteetti, venäläistäminen, äidinkielen opetuksen heikkous ja sen puhujien väheneminen. Näitä asioita ei kongresseissa käsitelty puhumattakaan siitä, että kansallisaktiivit olisivat päässeet ääneen. Ikääntyneet funksionäärit kertoivat ilosanomaa äidinkielestä ja tuohikulttuurista kiertäen kohtalonkysymykset kuten venäläistämisen. Kuitenkin sukulaisuus Suomeen, Viroon ja Unkariin vahvisti arvattavasti Venäjän suomalais-ugrilaisten itsetuntoa, vaikka sillä ei todellakaan elämöity. Välistä oli huomaavinaan, että venäjänmaalaisia delegaatteja oli valmennettu lännen kavalaa vaikuttamista vastaan.

Venäjän suuri kertomus on heittelehtinyt laidasta laitaan idän ja lännen välillä. Tänään sen historiakertomus on sortunut tiukkaan lännen ja valistuksen vastaisuuteen ja venäläisnationalismiin. Venäläisyys on federaation prioriteetti. Se haluaa säilyttää etniset väriläiskät, mutta vahtii ”separatismia” haukkana. Voi ihmetellä, miksi pohjoiskaukasialaiset ja turkinsukuiset kansat pitävät identiteetistään tiukasti kiinni, mutta suomalais-ugrilaiset eivät?

Venäjän lainsäädäntöön kirjatut vähemmistökansojen oikeudet on muodollistettu kuolleeksi kirjaimeksi. Presidentin kansallisuusasiain neuvoston luonnos ”Valtiollisen kansallisuuspolitiikan strategiaksi” kohotti maan ytimeksi ”venäjänmaalaisten kansakunnan”, joka on syntynyt ”venäläisten kiinteyttävän roolin ansiosta”. Päätehtäväksi neuvosto näki ”suojella venäläistä kulttuuridominanttia, jonka kantajia kaikki Venäjän federaation kansat ovat”. Vähemmistöille luvataan ”etnokulttuurista kehitystä” eli niiden perinne alennettiin reservaatin turistishow’ksi. Kansalainen on siis kansanlaulua laulaessaan mordvalainen, mutta nykyaikaisessa sosiaalisessa ja poliittisessa elämässä sulautunut venäläisiin. Funksionäärit intoilevatkin tulevaisuuden ”etnoturismissa”.

Todellista nuorta voimaa näki Suomalais-ugrilaisen nuorison maailmanliiton MAFUN:in kongressissa Tartossa 2015, joka kokosi 70 virkeää nykynuorison edustajaa läppäreineen, huppareineen ja lenkkareineen. Monet olivat opiskelleet Tartossa. Etninen vyö, kansallispuvun paita tai komilaisten tuohiset otsapannat signaloivat juurista. Keskustelu oli reipasta ja omien tasavaltojen lippuja heiluteltiin. Venäjän suomalais-ugrilaisia vaadittiin esittämään poliittisia ja sosiaalisia vaatimuksia: ”Tarvitaan poliittista identiteettiä ja taistelua.” Se merkitsee omia vallanelimiä – nythän Venäjän suomalais-ugrilainen kielellis-kulttuurinen työ on venäläisten armoilla. Mutta nuoret eivät tunne saavansa tukea poliittiselle nousulle omiensa taholta – jääkö kaikki Don Quijoten työksi?

Painotettiin, että suomalais-ugrilaiset ovat tasa-arvoisia dialogin osanottajia globaalissa kulttuurissa. Tarvitaan kaupunkikulttuuria, sosiaalista mediaa ja popkulttuuria. Sukukansojen nuoret edelläkävijät haastoivat Venäjän tunnustamaan monikulttuurisuutensa ja juuriensa heterogeenisuuden. Muuten se ei nouse nykyaikaisten sivistysmaiden joukkoon. Kongressissa vedottiin globaaliin alkuperäiskansojen liikkeeseen, joka vaatii omien maittensa ja luonnonvarojensa hallintaa. Kannatettiin julistusta: ”Me udmurtit olemme Udmurtian alkuperäiskansa”. Venäjä on kuitenkin estänyt vähemmistöjensä osallistumisen YK:n alkuperäiskansojen kongressiin.

Suomalais-ugrilaisten kansojen kongresseissa muhi pinnan alla ristiriita kansallishengen ja Moskovan käden välillä. Saatiin myös kurinpitotoimia. Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Medinski rajasi federaation pääpuheenvuorossa Unkarin Siofòkissa 2012 vähemmistökansallisuuksien oikeudet kulttuuriautonomiaan. Suomelle hän pottuili erikseen esittäen, että suomalainen kansallisuus on säilynyt ainoastaan Venäjän hyväntahtoisuuden ansiosta. Venäjän suomalais-ugrilaisten koordinaationeuvosto kävi vastahyökkäykseen identiteettipuheita vastaan jäädyttämällä vuoden 2016 maailmankongressin järjestelytyön. Se vaati ohjelmaan Kremlin hyökkäävän propagandan räikeimpiä teemoja: Euroopan unionia syytettiin fasismin noususta, suomalais-ugrilaisten kansojen sortamisesta ja historian vääristelystä. Konsensuksella tällaiset aiheet torjuttiin, mutta samalla viimeisteltiin kongressien auvoinen ristiriidattomuus.

Suurhyökkäys Ukrainaan on nyttemmin katkaissut yhteydet Venäjälle. Sikäläiset suomalais-ugrilaiset toimijat ja järjestöt ovat enimmäkseen tuottaneet suuren pettymyksen tukemalla sotaa. Sodan alussa hämmästelimme monilukuisen kirjailijajoukon julkilausumaa, jonka kiihottuneet väitteet Ukrainan natsismista olivat hyvää Goebbels-tasoa. Allekirjoittajina komeilivat kuuluisa hantikirjailija Jeremei Aipin ja komi Aleksei Popov. Löytyipä sieltä myös Venäjän PEN:in Jevgeni Popov ja Jevgeni Rein.

Hanti-Mansiassa pidettiin 2023 Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen kokous, jossa raportoitiin sukukansojemme kulttuurien ja kielten kaikinpuolisesta kukoistuksesta. Suomea ja Viroa nokkaistiin vähän, Unkaria taas kehaistiin. Aipin piti pääpuheenvuoron ja esitteli Vladimir Putinin nerokkaita ajatuksia Venäjästä konservatiivisen maailman johtajana. Venäjä perustuu paluulle perinteisiin arvoihin ja uskontoon ja se on kristinuskon ja sen moraalisten arvojen pääpuolustaja koko maailman mittakaavassa, lausui puhuja. Prof. Janos Pusztay on todennut, että Aipin ei ole suomalais-ugrilainen kirjailija, koska hän on kirjoittanut kaikki kirjansa venäjäksi.

Uralic-sivusto on listannut hyökkäyssotaa tukeneita suomalais-ugrilaisia toimijoita: https://uralic.org/blacklist_eng

Se on myös kertonut listan taustoista: https://www.uralic.org/blacklist_eng/memo

Venäjän alkuperäiskansojen kansainvälinen komitea (ICIPR) on myös esittänyt luettelon sodan tukijoista: https://icipr.international/archives/760

NAASN on kertonut Venäjän pohjoisten alkuperäiskansojen protestista: https://www.naadsn.ca/wp-content/uploads/2023/07/23jul-RAIPON-Russian-Indigenous-PWL-ES-SS-NAADSN-policy-primer.pdf

Suurin osa Venäjän suomalais-ugrilaisista on valtiollisten tiedotusvälineiden sotapropagandan suggeroima. He ovat yleensä provinsiaaleja ja maalaiskansaa, joilla ei ole vaihtoehtoisia tietokanavia toisin kuin suurkaupunkien asukkailla. Kun opiskelija uuden rautaesiripun tältä puolen menee kesälomalle kotiin, niin koko kotikylä huolestuu: et kai enää mene sinne fasistien ja sodanlietsojien pesään – jää tänne vapaaseen federaatioon. Tämä johtuu osaltaan kansallisesta tilanteesta. Suomalais-ugrilaiset ovat alhaalla Venäjän kansojen statushierarkiassa. Sotainen into on tapa nostaa statusta, päästä täysiarvoiseksi Pyhän Wenäjän patriootiksi. On myös sodan rikollisuuden tajuavia ihmisiä, mutta heihin joutuu pitämään yhteyttä enemmän tai vähemmän salaa.

Joskus sota päättyy. Mitä mahdollisuuksia on palauttaa silloin sukukansayhteydet? Tuskin Venäjä avautuu silloinkaan kansainväliselle yhteistyölle. Todennäköisesti se ei demokratisoidu niin, että sen toimijoiden kanssa voidaan olla yhteistyössä. Asiantuntijoiden mukaan suhteiden normalisoiminen on täysin mahdotonta ennen sotaa vallinneen tilanteen tasolla – ainakaan aiemmin kuin ehkä sadan vuoden päästä. Vaikka sota loppuisi, se ei tarkoittaisi isoa muutosta peruslinjassa. Putinin seuraaja jatkaa Putinin töitä. Viimeisen 25 vuoden aikana Venäjän väestö on kasvatettu Putinin pakkomielteisiin. Väestön militarismi, nationalismi, muukalaisvastaisuus ja epäluulo ympäröivää maailmaa kohtaan ei lopu tai laimene sodan päättyessä. Venäjä ei todennäköisesti käänny demokratian ja valistuksen tielle niin, että sen toimijoiden kanssa voitaisiin olla yhteistyössä.

Palaammeko rauhan tai aselevon tultua yhteistyöhön Venäjän kansalaisjärjestöjen ja ”kansalaisjärjestöjen” kanssa? Entä hyökkäyssotaa aktiivisesti tukeneet - miten suhtautua kansanmurhaa ylistäneisiin tahoihin? Jotkut sanovat, että aloitetaan kaikkien suomalais-ugrilaisten toimijoiden kanssa siitä pisteestä, mihin yhteistyö katkesi helmikuun 24. vuonna 2022. Henkilökohtaisesti en hyväksy tätä. Putinin sotaa näkyvästi kannattaneilta henkilöiltä ja organisaatioilta on uskottavuus mennyt - heiltä pitää edellyttää julkista anteeksipyyntöä Ukrainalta. Suomalais-ugrilaisessa yhteistyössä ei ole mieltä, ellei se nojaa kansojen oikeuksiin, laillisuuteen ja yleismaailmalliseen valistukseen. Jos sotaa tukeneet haluavat mukaan, heidän tulee allekirjoittaa halu tulla mukaan arvoihimme.

Kirkollisissa piireissä Ukrainan sotaa on verrattu Kainiin ja Aabeliin – Kain on Venäjä ja Ukraina Aabel. Moni sukukansojemme tuomo-setäkin on paljastunut kainiksi. Heitä odotetaan yhteistyöhön sitten kun he ovat uskottavasti siirtyneet yleisinhimillisten arvojen puolelle.

Kirjailija Mihail Šiškin viittaa kirjassaan "Viha ja kauneus" (2024, suom. Sirpa Hietanen ja Vappu Orlov) Thomas Manniin, jonka saksalaisten tuki natsien rikoksille sai puhumaan saksalaisten kollektiivisesta syyllisyydestä. Tästä Šiškin jatkaa venäjänmaalaisiin: "Yliopistojen rehtorit, museoiden ja kirjastojen johtajat sekä teatteri- ja elokuvaohjaajat, jotka ovat avoimesti tukeneet erikoisoperaatiota, ovat tehneet itsestään sotarikollisia. Mutta heitä ei tarvitse sääliä. He eivät joudu puhdistautumaan, eivätkä he usko viimeiseen tuomioon"

Ilman moraalista muutosta ei Venäjän ja venäjänmaalaisten kulttuurien ja yhteisöjen tervehtyminen nykyisestä sotakiihkon tulehduksesta ole mahdollinen.

Uralic-sivusto on listannut hyökkäyssotaa tukeneita suomalais-ugrilaisia toimijoita:
https://uralic.org/blacklist_eng

Se on myös kertonut listan taustoista:
https://www.uralic.org/blacklist_eng/memo

Venäjän alkuperäiskansojen kansainvälinen komitea (ICIPR) on myös esittänyt luettelon sodan tukijoista:
https://icipr.international/archives/760

NAASN on kertonut Venäjän pohjoisten alkuperäiskansojen protestista:
https://www.naadsn.ca/wp-content/uploads/2023/07/23jul-RAIPON-Russian-Indigenous-PWL-ES-SS-NAADSN-policy-primer.pdf

Suomalais-ugrilainen nuorisoliike:
https://www.ku.fi/artikkeli/3414731-jukka-mallinen-kevat-vai-takatalvi

Putin pakkotataaria vastaan:
https://www.aamulehti.fi/mielipiteet/art-2000007275742.html

Kulttuuriministeri Medinski vähemmistökansojen oikeuksista:
https://www.hbl.fi/2012-10-05/jukka-mallinen-alla-ar-de-mina-ryssar/

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin