Sotilaallinen turvallisuus Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella: mistä uhat tulevat?

Pulloposti 39
Alexander Gremitskikh
Venäjän pääkonsuli Turussa

Kylmän sodan jälkeen menetettiin tilaisuus rakentaa Eurooppaan tasavertainen ja jakamattoman turvallisuuden järjestelmä. Nato alkoi rakentaa omaa turvallisuusarkkitehtuuria Nato-sentrismin perusteella pyrkien saavuttamaan sotilaallisen ylivoiman ja poliittisen valta-aseman maailmassa.

Tästä johtuvat sotilasliiton johdonmukainen laajentuminen ja sen sotilaallisen koneiston eteneminen itään päin. Vuonna 1999 tätä koneistoa käytettiin Jugoslavian vastaisessa sodassa, joka käytiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston mandaattia ja mikä  tarkoitti, että kansainvälisen oikeuden sijaan pidetään kiinni mielivaltaisista säännöistä, nimenomaan vahvimman oikeudesta. Ensi kertaa toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa jaettiin osiin ja sen rajat muutettiin väkisin.

Venäjän ehdotus solmia Sopimus Euroopan turvallisuudesta jätettiin syrjään. Naton jäsenmaiden kieltäytyminen sopeutetun TAE-sopimuksen ratifioinnista horjutti asevalvontajärjestelmää. USA:n ohjuspuolustusjärjestelmien sijoittaminen Eurooppaan sekä Yhdysvaltain hiljattainen vetäytyminen INF-sopimuksesta vain pahensivat tilannetta.

Ukrainan kriisi antoi Natolle sopivan mahdollisuuden sille, että ”riisuttuaan naamionsa” se ryhtyisi uudelleen harjoittamaan ns. patoamispolitiikkaa, jota varten järjestö aikanaan luotiin. Vuodesta 2014 lähtien – ”Venäjän uhka” -mantraa toistamalla ja toimiessaan 1997 tehtyä Naton ja Venäjän välistä perussopimusta vastaan – Naton jäsenmaat ovat merkittävästi kasvattaneet asevoimiansa, muun muassa Venäjän-vastaisella raja-alueillaan, ovat lisänneet Venäjän lähellä pidettävien sotaharjoitusten laajuutta ja lukumäärää. Tämä varmasti heikentää yhteistä turvallisuutta ja vakautta.

ETYJ:n ja Venäjä-Nato neuvoston huipputason asiakirjoihin kirjoitettua velvollisuutta olla vahvistamatta turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella ei pelkästään unohdettu vaan avoimesti rikottiin.

Pitäisi korostaa, että Venäjän vastatoimet ovat luonteeltaan tasapainoisia ja niitä toteutetaan Venäjän rajojen sisällä. Nato siirtyy lähemmäksi Venäjän rajoja, ei päinvastoin. Uhka, näin ollen, ei ole Venäjältä vaan päinvastaisesta suunnasta.

Väite ”Venäjän uhasta” on ristiriidassa sotilasmenojen tilastojen kanssa. Vuonna 2018 Naton jäsenmaiden sotilasmenot (yli 1000 miljardia  dollaria) olivat 22 kertaa suuremmat kuin Venäjän (46 miljardia  dollaria), ja pelkkä Naton eurooppalaisten jäsenmaiden sotilasmenojen määrä (286 miljardia dollaria) oli kuusi  kertaa suurempi kuin Venäjän. Kenen taholta – ottaen luvut huomioon – uhka tulee ja ketä kohtaan?

Valitettavasti yllä mainittu Naton toiminta toteutuu myös Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella, mikä heikentää vakautta tällä aikanaan Euroopan rauhallisimmista alueista. Tähän tarkoitukseen käytetään taas primitiivisesti ”Venäjän uhka” -käsitettä.

Tässä on hyvä esimerkki. Kun kysymys Itämeren lentoturvallisuudesta kiristyi, Suomen presidentti Sauli Niinistö esitti aloitteen siitä, että Itämerellä lentävien sotilaskoneiden transpondereiden käytöstä tehtäisiin pakollista. Venäjän osapuoli antoi tukensa aloitteelle välittömästi, ja asia nostetiin esille Venäjä-Nato -neuvoston kokouksessa, mutta Naton omaksuman kannan takia konkreettisia tuloksia siinä ei saavutettu.

Suomen ehdotuksesta tämä asia käsiteltiin ICAO:ssa, joka julkaisi siitä suosituksensa. Venäjän puolustusministeriö on hyväksynyt ja noudattaa lentoturvallisuutta turvaavia lisätoimenpiteitä – transpondereita käytetään, lentosuunnitelmista ilmoitetaan hyvissä ajoin. Naton jäsenmaat puolestaan ovat kieltäytyneet sitoutumasta vastaaviin velvoitteisiin eivätkä tähän saakka ole käyttäneet transpondereita.

Vuonna 2016 – muun muassa jatkona Sauli Niinistön aloitteelle – Venäjän osapuoli esitti sotilasliitolle useita konkreettisia ehdotuksia, jotka koskivat yhteistyötä turvallisuuden ja vakauden vahvistamiseksi ja vaaratilanteiden ehkäisemiseksi. Naton teknisiä asiantuntijoita sekä Suomen ja Ruotsin edustajia kutsuttiin neuvotteluihin Venäjän kollegoiden kanssa. Natolaiset eivät kuitenkaan osoittaneet kiinnostusta ammatilliseen keskusteluun aiheesta.

Tämä heijastaa heidän yleistä kantaansa: vuodesta 2014 he ovat jarruttaneet sotilaallista vuoropuhelua ja yhteistyötä Venäjän kanssa. Tilanne on outo: ongelmat kasaantuvat, mutta natolaiset eivät halua keskustella niistä ja etsiä niihin ratkaisuja. Venäjä on valmis yhteistyöhön – ”pallo” on nyt Naton puolella.

Kirjoittaja on Venäjän pääkonsuli Turussa.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin