Sodasta ja rauhasta - mitä strategian klassikoissa lukee

Pulloposti 96
Kaarle Wikström
Kommodori
Puolustusvoimien viestintäjohtaja

Sota on inhimillisen kanssakäymisen äärimmäisimpiä muotoja. Sodan sanotaan olevan myös politiikan jatkamista toisin keinoin. Strategiaa on perinteisesti kutsuttu opiksi sodan voittamisesta. Strategian käsitettä on ajan saatossa laajennettu, muovailtu ja sovellettu aseellinen toiminnan ja sodan käsitteet toisinaan yliviivaten tai sulkuihin asettaen. Strategian avulla on perinteisesti tavoiteltu voittoa. Tämä kirjoitus on muutamaan strategian klassikkoon tukeutuva teoreettinen tarkastelu yksittäisillä omilla tulkinnoilla höystettynä. Syvällisemmät johtopäätökset perinteisten strategisten ajattelijoiden kirjausten ajankohtaisesta soveltuvuudesta jäävät mahdolliselle lukijalle. 

 

Huomattavimpaan asemaan nousseissa strategian klassikoissa korostetaan korkeimpana päämääränä olevan rauha. Yli 2000 vuotta sitten Kiinassa Sunziksi kutsutun henkilön tai myytin kirjoittamissa ajatuksissa “ihailtavinta on välttää sota ja estää ristiriitoja kärjistymästä”. Ihmisen ja ihmiskunnan luonteen johdosta sotien syitä, luonnetta ja johtamista on kuitenkin tutkittava huolellisesti. Professori Matti Nojosen kiinan kielestä suomentamana ja toimittamana “Sunzi - Sodankäynnin taito” on toistuvan lukemisen arvoinen. Sunzin ajatuksista löytyy varhaisempiakin suomennoksia, joiden alkuperäiskieli ei kuitenkaan ole kiina. 

 

Strategian tutkimusta on kritisoitu liiallisesta keskittymisestä sotaan. Tutkimustraditiossa puhutaankin usein sotien välisestä ajasta. Historian tapahtumia tarkasteltaessa sodat, inhimillisen kanssakäymisen yhtenä äärimmäisimpinä muotoina, usein muuttavat vallitsevaa kansainvälistä tai jopa maailman järjestystä.  Entiseen tapaan ja järjestykseen monilta osin ei sotien jälkeen ole ollut paluuta. Tuhoisimmat sodat muuttavat eri tavoin maailmaa ja valtioiden sekä ihmisten tapaa toimia - ehkä ajatteluakin. 

 

Eurooppaa ja maailmaa ravistelleiden Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien kokemukset saivat preussilaisen kenraalimajuri Carl von Clausewitzin (1780-1831) kirjaamaan ylös olennaisia ajatuksia sodan luonteesta. Clausewitzin kuuluisa toteamus, sodan olevan poliittisen kanssakäymisen jatkamista siihen sekoittuvilla muilla, rauhan oloihin tavallisesti kuulumattomilla keinoilla, on juurtunut politiikan ja sodan tutkimusfilosofiaan. Clausewitzin kirjoituksissa on myös selkeitä laajemman valtiotaidon ajatuksia. Paikoin koukeroisissa pohdinnoissaan Clausewitz kirjoitti sodan ja sotatoimien alistuvan politiikan vaatimuksiin: sodat ovat politiikan ilmenemismuotoja. Sodan totaalisuuden vaatimuksesta johtuen Clausewitzin mukaan politiikan tehtävänä oli myös yhdistää ja sopeuttaa omaan piiriinsä valtakunnan sisäinen hallinto. Valtion harjoittaman politiikan tuli ajaa kaikkien näiden etunäkökohtien asiaa suhteissa muihin valtioihin. Eri muodoissaan käytävää sotaa Clausewitz kehotti tarkastelemaan elimellisenä kokonaisuutena. Yksittäisten osien erottaminen toisistaan on mahdotonta niiden ollessa sulautuneena samaan kokonaisuuteen. Suomalaiset kokonaismaanpuolustuksen ja kokonaisturvallisuuden käsitteet ovat tästä hyviä ilmenemismuotoja. 

 

Clausewitzin mukaan vain “poliittinen näkökanta voi olla sodan johtamisessa ensisijainen, päälinjat määräävä kanta”. Jokaista sotaa on arvioitava tapahtumien luonteen ja poliittisten päälinjojen todennäköisen kehityksen pohjalta. Clausewitzin esittämä kritiikki tälle ensisijaisena esittelemälleen asetelmalle koskettelee politiikan sotaa hyväksi käyttävää luonnetta: “Politiikka välttelee sodan sisäisestä luonteesta seuraavia ankaria johtopäätöksiä, ei juurikaan piittaa lopullisista mahdollisuuksista, pysytellen lähimpien todennäköisyyksien piirissä”. Seurauksena syntyy Clausewitzin mukaan paljon epävarmuutta ja toiminnasta tulee eräänlaista peliä, jossa uskotaan itse olevan vastustajaa taitavampia ja tarkkanäköisempiä. Clausewitzin mukaan sota on kuitenkin kontrolloitu kokonaisvaltainen ja tavoitteellinen politiikan väline, jossa kynä on vaihtunut miekkaan. Päämääränä on vastustajan tahdon murtaminen. Heikki Eskelisen vuonna 1998 saksan kielisestä teoksesta “Vom Kriege” suomentama “Sodankäynnistä” on aiempia käännöksiä kokonaisvaltaisempi suomenkielinen teos Clausewitzin ajatuksista. 

 

Clausewitzin ajattelusta mainion ponnahduslaudan ajassa eteenpäin tarjoaa kirjoituksillaan englantilainen lehtimies ja historioitsija Basil Henry Liddell Hart (1895-1970). Hänen “elämän korkeakoulun” pohjatiedot aihepiiristä muotoutuivat ensimmäisen maailmansodan keskeyttämistä historian opinnoista ja näännyttävästä kulutussodasta. Nuorena reservin upseerina koettu Sommen kaasuhyökkäys ja pommitusten synnyttämät vaikutukset jättivät ajatteluun arvattavasti jälkensä. Brittiarmeijasta vuonna 1927 sotainvalidieläkkeelle kapteenin arvoisena jäänyt Liddell Hart suuntautui journalistin, sotateoreetikon ja kirjailijan uralle pohtien ja analysoiden strategian sisältöjä ja vähitellen muotoutuvan suurstrategian käsitteitä. 

 

Toisen maailmansodan äärimmäiset kokemukset synnyttivät ajatuksia vähitellen muotoutuvasta suurstrategiasta eli “korkeamman tason strategiasta”. Suurstrategian ajatuksilla täydennetyksi pääteokseksi muodostui muutamaan otteeseen päivitetty teos “Strategy - The Classic Book On Military Strategy”. Suurstrategian tehtävänä Liddell Hartin mukaan oli yhteensovittaa ja ohjata koko kansakunnan tai kansakuntien muodostaman liittouman resursseja sodan perustavaa laatua olevien poliittisen tavoitteen saavuttamiseksi. Suurstrategian tuli sekä laskea ja arvioida, että kehittää kansakunnan taloudellisia resursseja, saatavissa olevaa työ- ja asevoimaa, sekä huomioida kansan tahdon ja henkisten voimavarojen vahvistaminen. Suurstrategialla tuli myös säädellä käytössä olevien voimavarojen jakautumista, talouden ja teollisuuden resurssit samalla huomioiden. Keinovalikoimaan kuuluisi myös kyky itse käyttää näitä resursseja vastapuolen tahtoa heikentävinä painostuksen välineinä: diplomaattisina, taloudellisina, sotilaallisina, henkisinä ja moraalisina keinoina. Sanalla sanoen varsin kokonaisvaltaisina valtiotaidon työkaluina. 

 

Strategisessa ajattelussa pienemmän valtion suurstrategian ohjaamaksi päämääräksi hän asettaa rajoitetut tavoitteet, joiden saavuttamiseen omat voimavarat riittävät. Ensisijaisina päämäärinä on kansalaisten turvallisuus ja oman elämäntavan säilyttäminen. Aseellisen voiman rooli laajentumishaluisen tai arvaamattoman naapurin vieressä pelkän taloudellisen edun sanelemana, “staattisen puolustuksen” muodossa on historiallisesti osoittautunut vaarallisen hauraaksi tai helposti särkyväksi (dangerously brittle). Liddell Hartin mukaan toimiva puolustus edellyttää tasapainoilua puolustuksen ja pelotteen muodostavan hyökkäyskyvyn välillä. Suomen Kylmän sodan aikainen selviytymisstrategia on tästä hyvä esimerkki. 

 

Maailmansotien ja alkaneen Kylmän sodan synnyttämien kokemusten jälkeen 1950- ja 60-luvuilla suurstrategian tarkoituksena oli katsoa mahdollisen seuraavan sodan yli, tulevaan rauhaan. Sen tuli yhdistää ja säädellä erilaisten välineiden ja keinojen käyttöä niin, ettei tuleva rauha vahingoittuisi. Tavoitteiksi muotoutuivat turvallisuus, vakaus ja hyvinvointi. Suursotien jäädessä vähitellen taakse, sotilaallisen voiman käytölle rakentui rauhan ajan muodostamia pidäkkeitä, kuten kansainvälinen sääntöpohjainen järjestys (mm. YK:n ja ETYJ:n sopimusjärjestelmät). 

 

Liddell Hartin ajattelussa sodan päämääräksi suurstrategiassa asetetaan sotaa edeltäneeseen tilanteeseen verrattuna parempi rauha. Toinen keskeinen ajatus oli, ettei valtiota ja kansakuntaa uuvuteta sodankäynnillä pisteeseen, jossa saavutetun rauhan edellytyksiä ei kyetä hyödyntämään. Tällöin arvioitavaksi tulee voiton (victory) käsite ja määrittely. Sekä Liddell Hartin, että Clausewitzin ajattelussa sodankäynnin rajallisuutta ilmentää kritiikki absoluuttisen sotilaallisen voiton tavoittelua kohtaan. Historian kokemusten valossa absoluuttisen sotilaallisen voiton tavoittelu on usein kääntynyt omia “paremman rauhan” tavoitteita vastaan. Se on näyttäytynyt kansakunnan uupumisena ja vastustajan nöyryyttämisenä. Tämä puolestaan on jättänyt seuraavan sodan syyn kytemään ja siemenen kasvamaan. Tässä Liddell Hartin ajatuksissa lienee ollut ainakin ensimmäisen maailmansodan päättäneen Versaillesin rauhan Saksalle asettamat ehdot. Neuvottelupöydässä liittolaisten koville vaatimuksille ei Versaillesissa ollut riittävää vastapainoa. 

 

Liddell Hart on suurstrategiassaan pohtinut myös sodan päättävän rauhan saavuttamisen edellytyksiä. Hänen sanoin: “sota on järjen vastaista”. Sodankäyntiä puolestaan on johdettava mitä suurimmalla järjellä tavoitteiden saavuttamiseksi. Taistelutoimien ollessa fyysisiä, niiden johtaminen on mentaalinen prosessi. Sotaa käyvän valtionjohdon on välttämätöntä ymmärtää rajoittaa omia kunnianhimoisia tavoitteitaan, sekä intohimojaan. Muutoin heidän johtamansa sota syö voimavaroja niin paljon, että rauhan mahdollistamien saavutusten sijaan valtio ajautuu heikentyneeseen uupumuksen tilaan. Omien toimien brutaalisuus kasvattaa vastustajan katkeruutta ja lisää vastarintaa, jonka seurauksena niin kansalaiset kuin sotajoukot asettuvat tukemaan johtajiaan. Vastustajan rauhaan pakottaminen ja alueluovutukset vain omilla ehdoilla vaikeuttavat tietä rauhaan. Lisävaatimusten esittäminen voitetulle osapuolelle sotilaallisten tavoitteiden saavuttamisen jälkeen lisää perimmäisimpiä syitä yrittää kumota sodan synnyttämä ratkaisu. Kestävämmän rauhan on sitä vastoin useammin taannut rauha, joka on solmittu sotivien osapuolten välillä pattitilanteessa (stalemate) sotaväsymykseen luisumisen sijasta. Edellytyksenä on samanaikainen, molemminpuolinen ymmärrys toisen jäljellä olevista voimavaroista sodan jatkamiseksi. Liddell Hartin mukaan sodan pitkittäminen on hyväksyttävää, mikäli taistelun jatkamisella saavutetaan rauha. Tämä hyöty tasapainottaa inhimillisen kärsimyksen aiheuttamaa hintaa. Psykologisilla tekijöillä ja sisäpoliittisilla suhdanteilla on rauhan solmimisen halukkuudessa ollut historiallisesti merkittävä rooli. Valtiotaitoa on olla hukkaamatta ajatusta sodanjälkeisestä “voiton kangastuksesta” (mirage of victory). Rauhan mahdollisuuksia pohtiessaan Liddell Hart esittää myös ajatuksen “kunniallisen perääntymisen tien” jättämisestä vastustajalle. Voidaan perustellusti esittää kysymys, onko tällaista osattu tai edes voitu hyödyntää konventionaalisessa valtioiden välisessä sodassa, jossa myöskään oikeudenmukaisen rauhan saavuttamisesta ei tule helposti mieleen historiallisia esimerkkejä. 

 

Eräs Liddell Hartin esittämä ajatus on neuvotteluissa myöntyväisyyden osoittamisen tulkinta oman aseman heikkouden ilmentymäksi. Toinen osapuoli voi tulkita sen myös liennyttämiseksi. Tämä saattaa johtaa myönnytysten kierteeseen. Toisen maailmansodan syntyhistoriassa tällaisella on huono kaiku Hitlerin Saksalle osoitetussa ymmärryksessä ja myöntyväisyydessä, joka johti alueluovutuksiin jo ennen sodan puhkeamista syksyllä 1939. Sitoutumisessa rauhansopimuksiin on Liddell Hartin mukaan nähtävissä valtioiden käyttäytymisessä keskinäisriippuvuus: “kansakunnan moraalisten sitoumusten ja samalla fyysisen voiman kunnioituksen asteessa on ollut osoitettavissa keskinäinen käänteinen suhde”. Tätä on rauhan saavuttamisen jälkeen hallittu synnyttämällä pelotteen (deterrence) avulla vastavoima. Pelotteeseen liittyy ajatus joutua rangaistuksi laittoman voimankäytön johdosta. 

 

Edellä esitetyt tiivistetyt strategian klassikoiden kirjaukset voivat myös herättää ajatuksia sodan päämääristä ja johtamisesta sekä rauhan saavuttamisen ja ylläpidon poliittisista ja sotilaallisista tekijöistä Venäjän hyökkäyssodan päättämiseksi Ukrainassa. Antoisia ajattelun hetkiä strategian klassikoiden parissa.

 

 

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin