Saaristo - leväinen rakastettuni

Pulloposti 27
Roope Lipasti
Lietolainen kirjailija, joka ui saaristossa vain iltapäivisin

Vaimon vanhemmat ostivat Kustavista mökin 90-luvun alussa. Muistan kuinka vesi oli ensimmäisenä kesänä kirkasta. Kalliolta näki helposti yli metriin – voin vain kuvitella millaista vesi oli kun mennään vielä kauemmas historiaan. Nykyään joka tapauksessa näkee laiturin päässä toiselle uimarapun portaalle jos siihenkään. Vesi on vihreää ja sameaa, sinilevä on jokavuotinen vieras. 

Toki kaikkeen tottuu, täytyy vain vähän katsoa milloin menee uimaan. Usein levä häipyy iltapäiväksi. Ja kyseisellä mökillä tilanne on vielä kohtuullinen: vähän matkan päässä on kaverilla kesäpaikka matalan lahden rannalla ja siellä levä on ihan oikeaa puuroa, eikä mitään naurettavia pikkuhitusia. 

Mutta vaikka kaikkeen tottuu, niin ehkä ei pitäisi. On oikeastaan hyvä, että rehevöityminen ja saastuminen on näkyvää ja häiritsee elämää. Kun oma rakas mökkiranta onkin yhtäkkiä käyttökelvoton, niin sitä alkaa oikeasti olla sitä mieltä, että asialle pitäisi tehdä jotain. Kokee milteipä luonnonsuojelullisen herätyksen.

Eri asia on tietenkin, mitä yksi mökkiläinen voi tehdä. Paheksua maanviljelyä jonka jäljiltä vesistöihin valuu ravinteita? Paheksua saastuttavaa laivaliikennettä? Paheksua suomalaista teollisuutta? Paheksua pietarilaisia? Muistaa pissiä pusikkoon eikä rantaveteen?

*

Nämä ovat niin isoja asioita, että ei ole ihme jos yksittäinen ihminen nostaa kädet ylös: mitä voi muka tehdä ”maataloudelle” tai ”pietarilaisille” tai ”teollisuudelle”. 

Eipä paljon mitään. Allekirjoittaa ehkä adressin, jos siitä tulisi vaikka parempi mieli. 
Sama voimattomuus pätee esimerkiksi ilmastonmuutoksen kohdalla, joskin vielä tällä hetkellä toiseen suuntaan, mikä mahdollistaa asian vähättelyn: ilmastonmuutoshan ei vaikuta suomalaisten elämään vielä juurikaan (ellei lasketa sitä ettei etelässä enää tarvitse harrastaa murtomaahiihtoa). Edelleen on metsiä joka puolella ja kotipuutarha kukoistaa ja edelleen ilma on puhdasta hengittää. 

Kun Suomessa lähtee ajamaan mihin suuntaan tahansa niin joka puolella on metsää, metsää ja metsää. Siksi on myös helppo jatkaa saastuttamista, koska ”eihän täällä ole mitään tapahtunut, luonto voi ihan hyvin”. Kunnes sitten jossain vaiheessa tulee se hetki, että ilman suhteen on sama kuin nyt veden: että kyllähän siellä hengittää voi, kunhan vain valitsee sopivan hetken iltapäivästä. 

*

Tilanne Saaristomeren kohdalla on paitsi paha, myös nolo. Muistan kuinka 1980-luvulla puhuttiin, että Välimeri on ihan lost case ja niin saastunut, että melkein Suomeen saakka haisee. Tähän päivittelyyn liittyi ylenkatseinen ajatus siitä, etteivät ne etelänmaan pellet muuhun pystykään kuin tuhoamaan omaa elinympäristöään. 

Vaan kuinkas sitten kävikään? Kreikan saariston vesi on nykyään niin kirkasta, ettei sellaista tule Suomessa edes kraanasta. Jokainen Espanjassa lomaillut tietää, että siellä on piitsillä melkoisesti mukavammat uimaolosuhteet kuin Suomessa. 

Saaristomerellä taas tilanne tuntuu lähinnä pahenevan vuosi vuodelta, vaikka meidän pitäisi olla luonnonläheinen ja teknologisesti korkeatasoinen kansakunta, jossa jokaiselle riittää ikioma järvi ja metsääkin päälle muutama hehtaari.
Eikä silti saada yhtä pienen pientä merta puhtaaksi! 

*

Tosin yritetty on kyllä vuosikymmeniä. Törmäsin huvittavaan tarinaan 1970-luvulta, jolloin Turun Valmetin tehtaalla oltiin kovasti innovatiivisia ja eräs insinööri keksi laitteen jonka nimi oli ”Superhapetin”. Se oli isohko pyöreä härveli, jolla piti hapettaa pahasti saastuneita ja rehevöityneitä vesistöjä – sellaiselle toden totta olisi käyttöä nykyäänkin!

Laitteella piti saada happea veteen kymmenkertaisesti se määrä, mitä aiemmin oli onnistuttu. Superhapettimesta tehtiin hieno prototyyppi Helsingin kansainvälisille messuille ja sitä kävivät ihastelemassa niin Kekkonen kuin Britannian prinssi Philip. Kaikki oli hyvin salamyhkäistä ja pallo kiedottiin heti pyyhkeeseen kun se nostettiin vedestä, ettei vain kukaan pääsisi viemään ideaa. 

Yksi insinööreistä kuitenkin ryhtyi ajattelemaan asiaa vähän syvemmin ja huomasi, että laskelmissa oli kohtuullinen pilkkuvirhe. Härveli ei itse asiassa toiminut olleenkaan. Vähin äänin yritettiin sitten unohtaa mokoma laite, mutta sana oli jo kiirinyt, ja yhtenä päivänä oli Valmetin Turun tehtaan portilla kaksi japanilaista kyselemässä ihmevehkeen perään. Heidät käännytettiin nopeasti takaisin Japaniin. 

Turhaan prototyyppiä ei kuitenkaan tehty, sillä yksi tehtaan päälliköistä sai siitä mökilleen oivallisen lampunkuvun ja siellä se on vieläkin. Ehkäpä sen voisi käydä hakemassa takaisin palvelukseen ja koettaa tällä kertaa saada ne laskelmat kuntoon ennen kuin on kokonaan liian myöhäistä!

Palaa otsikoihin