Paula Ahokas istui Turun kaupunginjohtajan työhuoneen sohvalla ja tarkkaili pomoaan, joka luki Aftonbladetin juttua merkillisesti kadonneesta Simo Krouvista. Tarina oli etusivun ykkösuutinen. Ruotsalainen lehdistö sai aina mediapoliittisen sydänkohtauksen, jos rikos, skandaali tai mysteeri yhdistyi edes auttavasti venäläisiin.

-- Vielä tämä jotenkuten menisi, mutta pitikö Aftonbladetin välttämättä laittaa otsikkoon Åbo. Todennäköisesti Krouvi on matkustanut Tukholmaan tai Helsinkiin ja hävinnyt sen sileän tien. Jos hän olisi edelleen Turussa, hänet olisi jo löydetty, kaupunginjohtaja Helve paasasi.

Paula ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Olisi ollut helppo otaksua miehen pudonneen Aurajokeen ja hukkuneen. Mutta niin ei ollut voinut käydä, koska Krouvi oli Martinsillan nakkikioskilta marssinut suoraan kollegansa Greta Karlssonin hotellihuoneeseen ja lemmiskellyt siellä aamukahdeksaan. Naimisissa oleva Greta oli myös vahingokseen päätynyt Aftonbladetin sivuille. Hän ei kiistänyt, mutta ei myöskään kieltänyt romanttista hetkeä. Joka tapauksessa yöllinen tapaaminen oli saanut aikaan vilkkaan keskustelun intiimien suhteiden sallittavuudesta työpaikoilla. Monet Facebook-päivittäjät epäilivät poliisien olevan muita ammattikuntia aktiivisempia kollegojen välisissä lakanoiden pöllyttelyissä. Myös hallituksen sisäministeri oli ollut aloitteellinen. Hän oli ehdottanut komitean perustamista tutkimaan, millaisia yhteiskunnallisia ongelmia työpaikkaromanssit ruotsalaisessa yhteiskunnassa aiheuttivat.

-- Ja piru vie ensi viikolla saapuu Gdynian uusi pormestari ja muutama Solidaarisuus-liikkeen veteraani. Emme todellakaan tarvitse lehtiotsikoita heitä järkyttämään. Puolassa on ongelmia omasta takaa aivan tarpeeksi, Helve jatkoi.

-- Minä sanon terveisesi viestintään ja protokollaosastolle. Krouvin tapauksesta ei sanaakaan yhdellekään vieraalle. Voihan olla, että mies löytyy. Minulla on sellainen tunne, että Krouvin katoamisella on surkuhupaisen onnellinen loppu, Paula yritti piristää huonotuulista pomoaan.

-- Tehdään niin. Ja pyydä ne maakuntavalmistelijat sisään. Olemme jo vartin myöhässä.

                                                                                 ¤

Matti Joronen oli tehnyt Tukholmassa kaksi pitkää päivää, mutta Turkuun palaamisen jälkeen oli ollut pakko jatkaa saman tien. Jorosen päässä oli alkanut hahmottua teoria, joka selittäisi Simo Krouvin katoamisen. Mutta hän tarvitsi lisää tietoa ja kaiken lisäksi tapahtumista, joista oli kulunut jo useita vuosia. Onneksi vanha vinkkimies Hanibii Heikkinen oli löytynyt yhdellä puhelinsoitolla. Heikkinen oli muutama vuosi sitten rakastunut Turussa niin tulenpalavasti, että vanhempi konnakaarti oli ruvennut kutsumaan häntä Reinon sijasta Hanibiiksi. Romanssi oli sittemmin kylmennyt ja Heikkinen oli kerännyt vähäiset tavaransa ja palannut tutuille kulmille Helsingin Kallioon. Jorosen oli pitänyt luvata melkoinen palkkio ja tuhti känni-ilta, ennen kuin hän oli saanut vanhan kassakaappimiehen lupautumaan tulemaan Turkuun. Paikaksi oli sovittu HummPub Humalistonkadulla.

Joronen ei tuntenut kapakkaa, mutta sisään astuessaan hän huomasi sen olevan juuri oikean tyyppinen, ei liian siisti, eikä pöydissä istuskeleva porukka näyttänyt olevan tippaakaan kiinnostunut muiden asioista.  Heikkinen oli jo odottamassa, edessään pieni olut. Tuopin koosta saattoi päätellä, että enempään ei Kallion kundin taloustilanne antanut mahdollisuuksia. Joronen nouti tiskiltä kaksi A-tuoppia ja kyytipojaksi jaloviinaa ja istahti Heikkistä vastapäätä pieneen nurkkapöytään.

-- Hienoa, että tulit! Joronen aloitti.

-- No, sanotaan, vaikka että vanhojen aikojen muistoksi, Heikkinen vastasi ja tarttui hanakasti Jorosen ojentamaan tuoppiin.

-- Muistat varmaan salakuljetuskeissin, jota iltapäivälehdet kutsuivat Golfkama-jutuksi.

-- Ai se, jossa tuotiin Tallinnasta amfetamiinia ja kokaiinia golfbägeissa Helsinkiin ja Turkuun niin perkeleesti ja vietiin sitten tavara yhtä kyytiä Tukholmaan.

-- Yritit itse tunkeutua koplan kassakaappiin, mutta et vain onnistunut, Joronen muistutti.

-- Joo, niin se taisi olla.

-- Ja minä niin sanotusti unohdin puuhasi, vaikka olit ehdonalaisessa.

-- Joo. Nykyisiä kassakaappeja ei saa enää auki. Tekniikka on liian kehittynyttä.

Joronen mietti, että myös vanha kassakaappimies kuului siihen lukuisten suomalaisten joukkoon, joiden ammattitaidolla ei digitaalisessa Suomessa ollut enää käyttöä.

-- Tunsit päätekijät? Joronen kysyi.

-- Tarkoitat Jauhiaista ja Selkkomaata.

-- Kumpikin on jo vapaalla. Törmäsin heihin Pressabaarissa.

-- Mitä jos muisteltaisiin, kuinka stoori oikein meni, Joronen ehdotti.

-- Äh, minä mikään vasikka ole.

Joronen ojensi kourassaan kaksi viidenkymmenen euron seteliä pöydän yli Heikkiselle.

-- Laita lompakkoon. Haen sillä aikaa lisää juotavaa.

Tarinaa riitti. Onneksi Heikkisen kunto ei ollut enää entisensä ja jo hieman ennen iltayhtätoista Joronen talutti Heikkisen Omenahotelliin, maksoi vinkkimiehensä yöpymisen ja asteli hetken päästä kohti Marina-hotellia. Ehkä yksi olut vielä jokirannassa? hän mietti. Ei hemmetti, joku raja. Tai no, jos sittenkin.

                                                                          ¤

Paula Ahokas oli huonolla tuulella. Hän oli käynyt kahvilla Lisa Pippinskiöldin kanssa Wiklundin talon näköalaravintolassa. Tapaamisesta oli jäänyt ikävä maku. Aftonbladet oli jostakin merkillisestä syystä saanut päähänsä, että professori Viuhdolla ja työelämäprofessori Wiikillä olisi jotakin tekemistä komisario Krouvin tapauksen kanssa. Ilman minkäänlaista kytkentää katoamiseen, lehti pohdiskeli turkulaiskaksikon Venäjäyhteyksiä. Tiedon lehdelle oli ilmeisesti vuotanut Tukholman poliisi.

”Hemmetin korkkarit” Paula kiroili kipittäessään kohti kaupungintalon edessä olevaa parkkipaikkaa. Hän hyppäsi pikku Yarikseensa ja vilkaisi kelloonsa. Pojan peli alkaisi Raunistulan urheiluhallissa varttitunnin päästä. Jos kaasupolkimelle antaisi vauhtia, hän saattaisi hyvällä onnella olla ajoissa perillä. Ajettuaan viisi minuuttia, puhelin pirahti. Soittaja oli aviomies.

-- Moi, missä olet?

-- Älä hermostu, olen perillä aivan kohta.

-- Ei ole kiirettä. Annoin sinulle väärän ajan. Peli alkaa vasta kolmen vartin päästä.

-- Oikeastaan hienoa. Ehdin hetken hengähtää. Ajelen kaikessa rauhassa.

-- Nähdään.

Paula pudotti nopeuden sallitulle tasolle ja ajatteli, että kevät oli ollut yhtä hurlumheitä. Mielenkiintoisia töitä, mutta alituinen kiire vaivasi. Välillä oli tunne, että hän oli Turun kaupungin ainoa virkamies. Kauan sitten haaveena oli ollut ryhtyä opettajaksi. Jos niin olisi käynyt, kesäloma olisi jo menossa. Hän istuisi laiturinnokassa Rymättylässä, antaisi ongenkohon keinahdella kevyessä tuulessa ja lukisi samalla poliittisen historian muistelmateoksia. Uneksinnan keskeytti tutun miehen näkeminen parhaat päivänsä nähneen omakotitalon varastorakennuksen seinustalla. Mitä ihmettä Matti Joronen teki Raunistulassa? Paulan uteliaisuus voitti. Hän ajoi vielä vajaan sadan metrin matkan ja pysäköi sitten lupaa kysymättä autonsa pienen rivitalon päätyyn. Tietä myöden ei kannattanut palata. Onneksi rivitalolta lähti melkein umpeen kasvanut polku talolle, jonka läheisyydessä Paula oli nähnyt Jorosen. Salapoliisin leikkiminen ei ehkä ole kovin viisasta, Paula mietti, mutta jatkoi silti matkaansa. Ripeä kävely keskeytyi, kun hän näki talon takana suojaliiveihin ja -kypäriin pukeutuneet neljä poliisia. Paula tunsi, kuinka sydän alkoi hakata. Hän tajusi tulleensa väärään paikkaan.

                                                                       ¤

Matti Joronen puuskutti, vaikka hän oli kävellyt autoltaan vain sadan metrin matkan loivaa ylämäkeä. Hän kaivoi Clock-aseensa esiin, mutta lykkäsi sen saman tien takaisin kainalokoteloon. Suomen ehkä paras murhatutkija ei enää moneen vuoteen ollut pärjännyt fyysisissä mittelöissä konnien kanssa. Onneksi hän ymmärsi sen myös itse.

Hetken odottelun jälkeen Joronen näki ulkorakennuksen takaa, kuinka neljä Karhu-ryhmän kaveria lähestyi huonokuntoista vaaleaa omakotitaloa. Ensimmäisenä meni kilpimies, kolme muuta seurasi aseet tanassa. Kilpimies potkaisi ulko-oven auki.

-- Poliisi, kaikki maahan! kuului kovaääninen komento.

Sisällä oli aivan hiljaista.

Karhu-ryhmä ryntäsi sisään. Joronen pidätti hengitystään. Hetken perästä yksi poliiseista ilmestyi rikki menneelle ulko-ovelle ja huusi:

-- Matti, tilanne ohi. Tule sisälle.

Joronen laittoi kävelyynsä vauhtia ja astui taloon sisään. Vastaan lehahti ummehtunut tuoksu. Maassa makasi kaksi miestä jalka- ja käsiraudoissa. Joronen tunnisti heidät heti, huumeveteraanit Jauhiainen ja Selkkomaa. Tuolilla istui riutuneen näköinen mies. Jorosen nähdessään Simo Krouvi jaksoi kuitenkin hymyillä.

                                                                                              ¤ 

Joronen ei välittänyt julkisuudesta ja halusi unohtaa selvittämänsä rikokset mahdollisimman nopeasti. Hän oli kuitenkin poikkeuksellisesti suostunut pieneen kahvihetkeen Turun kaupungintalolla Simo Krouvin tapauksen ratkettua. Paikalla olivat kaupunginjohtaja Helve, erityisavustaja Ahokas, yli-intendentti Pippinskiöld, lähetystöneuvos Walderos ja poliisipäällikkö Huikari.

Keskustelu oli hyväntuulista. Kaupungille oli tärkeää, että Krouvi oli löytynyt ja täysin vahingoittumattomana. Kesän Eurooppa-foorumi olisi saanut ikävän sivumaun, jos episodi olisi päättynyt kehnosti.

Huikari pyysi puheenvuoron.

-- Poliisilla ei ole tapana selostaa tapahtumien kulkua ulkopuolisille muuta kuin silloin, kun tutkinnalliset syyt sitä edellyttävät. Ehkä Matti voisit kuitenkin hieman kertoa, kuinka ihmeessä pääsit Krouvin jäljille.

Joronen ei ollut innostunut, mutta ei kehdannut myöskään kieltäytyä.

-- Taitaa olla niin, että tarina on myös jollakin lailla huomisissa lehdissä, joten en taida syyllistyä virkavirheeseen, jos valotan tapahtumia hiukan. Minä en missään tapauksessa uskonut, että Krouvin katoaminen liittyisi Venäjään. Ajattelin, että hän on ottanut juopotteluloman ja ilmestyy takaisin muutaman päivän kuluttua.

Pippinskiöld ja Walderos eivät selvästi pitäneet Jorosen suoranuottisesta tavasta ilmaista itseään.

-- Kävin kuitenkin varmuuden vuoksi tsekkaamassa muutaman Krouvin tutkiman jutun Tukholmassa. Ja oikeastaan heti tärppäsi. Niin sanotussa Golfkama-jutussa jäi selvittämättä muutama vuosi sitten puolen miljoonan euron kohtalo. Vankilasta vapautuneet Jauhiainen ja Selkkomaa yrittivät juttua tutkineelta Krouvilta kiristää, kuka oli nainen, joka kenties tiesi rahan kohtalon. Pöytäkirjoista nimi ei käy ilmi. Niissä puhutaan vain nimettömästä naispuolisesta lähteestä. Mutta edes Krouvi ei tiedä, kenestä on kyse. Joten kaappaus oli täysin turha operaatio. Jauhiainen ja Selkkomaa eivät päässeet kadottamiensa rahojen jäljille.

-- Osasitteko itse todella päätellä koko tapahtumaketjun? Walderos ihmetteli.

-- Minulla oli vinkkihenkilö, Joronen vastasi.

-- Hänen täytyy olla älykäs tyyppi?

-- Kyllä. Todellinen intellektuelli, mutta nimeä en voi paljastaa.

-- Anteeksi vielä, mutta kuinka ihmeessä Krouvi onnistuttiin kaappaamaan? Walderos jatkoi.

-- Hyvin perinteisellä tavalla. Pääkonsulin luona käynnin jälkeen hänen viereensä kadulla ajoi pakettiauto. Ulos hyppäsi reitinkysyjäksi tekeytynyt mies, joka saman tien törkkäsi tajun vievän neulan Krouvin kylkeen. Krouvi nostettiin pakuun ja siinä kaikki. Sinänsä melkoinen ihme, että silminäkijöitä ei ole ilmaantunut.

-- Venäläisillä ei ollut kaappauksessa osuutta?

Joronen alkoi jo kyllästyä innokkaaksi heittäytyneeseen ruotsalaisdiplomaattiin.

-- Ei ollut.

Kun vielä hetki oli rupateltu, kaupunginjohtaja kiitti kaikkia ja toivotti hyvää kesän jatkoa. Joronen askelsi ulos. Mieli teki olutta. Mutta ei kai kuitenkaan keskellä virkapäivää voinut ryhtyä niin mukaviin puuhiin, hän tuumi. Tai, no jos sittenkin.

Askeleet nopeutuivat matkalla Old Bankiin.  

  

Itämeri-minidekkarin "Poliisi katoaa" kaikki osat kootusti täällä.