Paula Ahokas istui Varsinais-Suomen liiton Eurooppa-päivän juhlassa viimeisellä penkkirivillä. Hän kuunteli suurella pensselillä maailmanpolitiikkaa maalaavaa kansanedustaja Ilkka Koivua. ”Geopoliittinen mielenkiinto kohdistuu voimakkaasti Ukrainan kriisin vuoksi Itämeren alueeseen. Suomen ja Ruotsin on tällaisessa tilanteessa monestakin syystä järkevää tehdä puolustuksellista yhteistyötä…” Koivun jälkeen puhujapönttöön kiipesi suurlähettiläs Helena Laitinen. Hän pysytteli Koivua maanläheisimmissä aiheissa.

Puheenvuorot olivat mielenkiintoisia, mutta aivan liian lyhyet yöunet viime päivinä nukkuneen Paulan oli vaikea pysyä hereillä. Tukholmalaisen komisarion Simo Krouvin katoaminen oli selvittämättä. Mysteeriä ei ollut kerrottu vielä julkisuuteen, mutta oli vain hetken kysymys, milloin poliisin oli pakko pyytää yleisövihjeitä. Terroristipuukotuksen jälkeen Turku ei kaivannut yhtä ainoaa korkean profiilin rikosjuttua.

Juhla loppui upeaan pianoesitykseen. Paula harkitsi kotiin lähtöä ja pitkiä yöunia, mutta päätyi velvollisuudentunnossaan salaatti- ja valkoviinijonoon. Pienen korkean pöydän ääressä hän näki poliisipäällikkö Huikarin vaimoinen. Täytettyään lautasensa ja lasinsa Paula liittyi heidän seuraansa.

-- Ei taida olla mitään uutta Krouvin tapauksesta? Paula uskalsi kysyä.

-- Valitettavasti en voi kommentoida, mutta varoitan, että kaupungissa on ainakin yhden ruotsalaisen iltapäivälehden toimittaja jutun perässä. Saattavat kysellä myös sinulta. Itse en ole vastannut hänen soittoihinsa ollenkaan. Ihmettelen, mistä toimittaja on saanut vinkkinsä.

Paula pohti, että ei kai vain Lisa ollut vuodon takana. Tuskin sentään, mutta eihän nykymaailmassa mikään pysynyt salassa, ei poliisissa, ei kaupungilla, ei maan hallituksessa.

-- Kiitos tiedosta, mutta tuskin sentään minua kukaan tuollaisissa asioissa vaivaa.

Keskustelu siirtyi vaarattomille vesille. Huikarit olivat pelanneet golfia ahkerasti, Paulan kausi oli vielä aloittamatta.

Ajatus hyvin nukutusta yöunesta turmeltui, kun Turun entinen yhteysjohtaja Mikael Ahvenvesi nappasi Paulan taksiinsa. Suuntana oli Old Bank -seurusteluravintola. Paula ahtautui pöytään, jossa istui Turun viestintäjohtaja Susanna Mattero. Vilkasta keskustelua käytiin englanniksi, koska seurueessa istui kaksi suomea osaamatonta miestä.

-- Tom Brandman Aftonbladetista, pörröpäinen villapaitakaveri aloitti keskustelun.

-- Oletko työmatkalla? Paula kysyi esittelemättä itseään.

-- Olen. Kun askelsit sisään, ystävättäresi kertoi, että olet kaupunginjohtajan avustaja.

Paula nyökkäsi.

-- Minulla olisi pari kysymystä.

-- Niin?

-- Tiedätkö sinä keitä ovat Kaarlo Viuhto ja Gunnar Wiik? Brandman jatkoi.

Onneksi Huikari oli varoittanut ruotsalaisen iltapäivälehden toimittajasta.

-- Miksi kysyt?

-- Tutkin Turussa tukholmalaisen Simo Krouvin katoamismysteeriä.

-- En ole kuullut koko jutusta, Paula väisteli.

-- Tuota en usko. Olet asemassa, jossa kuulee kaiken, mitä kaupungissa tapahtuu. Wiik ja Viuhto ovat tietojeni mukaan viimeiset ihmiset, jotka näkivät Krouvin elossa.

-- Onko hän kuollut?

-- Sitä ei tiedetä, mutta epäilyksiä on.

-- Anteeksi, minun täytyy käydä naistenhuoneessa.

Paulalla ei ollut mitään aikomusta antautua keskusteluun itselleen tuntemattoman toimittajan kanssa, vaikka mies epäilemättä teki vain työtään. Onneksi Brandman ei huomannut, kun Paula toiletin sijasta käveli ulos pimenevään alkukesän iltaan. Kadulla hän kaivoi esiin puhelimensa ja soitti Lisa Pippinskiöldille. Ystävätär vastasi saman tien.

-- Ei Simo Krouvin katoaminen tietenkään kuulu minulle mitenkään, mutta kuinka ihmeessä kaksi professoriamme on sotkettu juttuun, Paula tivasi kiihtyneellä äänellä.

-- Mistä olet kuullut tuollaista?

-- Menin erään tilaisuuden jatkoille Old Bank -pubiin. Törmäsin siellä Aftonbladetin toimittajaan, Brandman tai jotakin sinne päin. Kyseli merkillisiä.

-- Toivottavasti et puhunut mitään. Erittäin ammattitaitoinen toimittaja, mutta ei jätä kiveä kiven päälle. En voi valitettavasti auttaa sinua. Sitä paitsi ole juuri menossa koneeseen. Lennän Tukholmaan.

-- Hyvää matkaa, Paula huokaisi ja mietti, miksi ihmeessä hän otti aina koko kaupungin murheet niskoilleen. Aivan hyvin hän olisi voinut jäädä istumaan iltaa Bankiin, juoda muutaman lasin viiniä ja vastailla komealle tukholmalaistoimittajalle aivan mitä sattuu.

                                                                                           ¤

Ylikonstaapeli Matti Joronen tarkasteli vieressään istuvaa naista lentokoneessa. Lisa Pippinskiöld oli ylvään ja itsetietoisen oloinen Ruotsin poliisiylihallituksen virkamies. Selväksi oli tullut, että vierustoveri oli koulutukseltaan juristi, kokemus peruspoliisina puuttui. Joronen ei perustanut oppiarvoista, mutta hänen oli pakko hyväksyä, että työtoverit tulivat yhä useammin yliopistoista poliisikoulun sijasta.

Joronen oli halunnut tutustua Simo Krouvin kesken oleviin rikosjuttuihin. Ajatusta ei aluksi ollut pidetty järkevänä. Lopuksi Pippinskiöld oli suostunut saatuaan esimiehensä luvan. Vaikka Suomen ja Ruotsin poliisien yhteistyö sujui mutkattomasti, aivan yksin Jorosta ei Krouvin juttujen kimppuun voitu kuitenkaan päästää.

-- Kuinka hyvin tunsit Krouvin? Joronen aloitti keskustelun saatuaan koneessa kupin kahvia ja vahvan Karhu-oluen.

-- En oikeastaan ollenkaan. Olen ollut turvallisuuspoliisin toimissa viime vuodet. Olen törmännyt Simoon vain satunnaisesti.

Lisa ei selvästi halunnut kertoa omista tekemisistään kovin yksityiskohtaisesti. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Turvallisuuspoliisi halusi jokaisessa maassa pitää yllä salaperäistä imagoa. Ja aika usein siihen oli myös asialliset syyt.

-- Kuinka huolissasi olet Ruotsin kehityksestä? Joronen jatkoi tenttaamista.

-- Mitä tarkoitat?

-- Sitä, että Ruotsi on päästänyt ulkomaalaiset mafiat huseeraamaan Tukholmassa ja muissa suurissa kaupungeissa.

-- Jos kuvittelet minun rupeavan moittimaan maani ulkomaalaispolitiikkaa, erehdyt. Toki myös sellaisia poliiseja löydät Ruotsista, mutta Simo Krouvi on periaatteen mies. Hyvä rikostutkija, mutta myös ihmisoikeusajattelija.

-- Ja siksi ajattelet, että venäläiset kaappasivat hänet?

-- Noin sanon vasta sitten, kun siitä on näyttöä, mutta pahalta näyttää.

Joronen ei kommentoinut, vaan tilasi toisen oluen. Se sai Pippinskiöldin katselemaan alta kulmien. Loppumatkan kumpikin tutki sanomalehtiä.

Poliisiylihallituksen päämaja Tukholman Kungsholmenilla oli korskea laitos. Marmorilla päällystetty pääovi, aseistetut vartijat turvakopeissaan ja kalliin näköiset terässeinät loivat suuren maailman tunnelman. Joronen ei voinut olla vertaamatta rakennusta KRP:n pääkonttoriin Vantaalla. Keskusrikospoliisin talo oli asiallinen ja siisti, mutta sulautui maisemaansa kuin mikä tahansa virasto.

Krouvin keskeneräiset jutut oli ystävällisesti koottu pienen, ikkunattoman huoneen kahdelle pöydälle.

-- En voi sinua auttaa, mutta tarkoitukseni on palata kanssasi Turkuun. Olet lähdössä iltapäiväkoneella huomenna, jos oikein ymmärsin, Pippinskiöld kysyi.

-- Juuri niin.

-- Ja toimistosihteeri Ebba Henriksson on käytettävissäsi. Hän tuntee Simon jutun erittäin hyvin.

-- Kiitos, Joronen vastasi ja avasi ensimmäisen kansion. Joronen oli vanhan koulun mies. Hän halusi lukea paperista, ei näytöltä.

Nopeasti kävi ilmi, että Krouvi oli tutkinut vain kovia juttuja, tai jäykkiä kuten poliisikielellä oli tapana sanoa. Rikosten laji heitteli laidasta laitaan, huumebisnestä, ihmiskauppaa, pari rajua ryöstöä, vain talousrikokset puuttuivat. Parin tapauksen välistä Joronen löysi lehtileikkeitä. Useimmissa jutuissa käsiteltiin ihmisoikeuksia. Se hämmästytti Jorosta, vaikka hän oli Pippinskiöldiltä kuullut saman jo aikaisemmin. Mikä oli Lapin miehen saanut kiinnostumaan ihmiselämän peruskysymyksistä? Ruotsalainen yhteiskunta, omakohtaiset kokemukset, vai joku muu syy. Oliko sittenkin mahdollista, että venäläiset olivat kaappauksen takana? Itänaapurin toimet eivät aina olleet kovin järjellisiä, eikä aina jaksettu välittää siitä, paljastuivatko alhaiset temput vai eivät. Joskus toimittiin niin tökeröllä tavalla, että haluttiin nimenomaan viestittää ylimielisyyttä ja omaa vahvuutta.

Joronen valitsi kaksi tapausta suuresta pinosta ja alkoi perehtyä niihin erityisesti. Ebba Henriksson kävi tuomassa kotiin lähtiessään kahvia ja voileipiä ja toivotti mielenkiintoista iltaa. Yhdeksän aikaan illalla Joronen lopetti ja ajatteli juoda pari olutta ennen nukkumaan menoa. Hän kokosi tavaransa ja käveli ripeää vauhtia Kungsgatanin Galaway;s Irish Pubiin. Se oli melkein täynnä, suurin osa asiakkaista Jorosen kaltaisia pulskia keski-ikäisiä miehiä. Joronen haki oluensa ja istahti pöytään, jossa istui sanaristikkoa ratkova mies.

-- Suomalainen? mies kysyi yllättäen.

Kai sen näkee päälle päin, Joronen mietti.

-- Kyllä vain.

-- Poliisi?

-- Ei, olen diplomaatti, Joronen valehteli sujuvasti.

-- Näytät ihan poliisilta, sinnikäs mies jatkoi.

Joronen kaivoi kännykkänsä esiin, jotta keskustelua ei tarvinnut jatkaa. Saman tien mieleen tuli yksityiskohta, jonka tarkistamista ei kannattanut jättää aamuun. Joronen hörppäsi oluensa, käveli ulos, sytytti savukkeen ja mietti, kuinka onnistuisi pääsemään takaisin juttupinon ääreen, kun kello oli jo melkein 22.00.

Centrum Balticumin kesädekkari jatkuu ensi viikon Pullopostissa.