Poliisi katoaa - osa 1

Pullopostin kesäsarja vie heinäkuussa mysteerin äärelle. Varsinais-Suomen maakuntajohtaja Kari Häkämiehen kirjoittama neliosainen Itämeri-minidekkari haastaa lukijat ratkomaan kadonneen poliisin tapausta.

Poliisi katoaa - osa 1

Krapula. Ilmiselvä krapula. Ylikonstaapeli Matti Joronen oli aina ollut sitä mieltä, että kankkunen oli tottumattomien teinien ongelma, jolle hänen kaltaisensa oluen juontiin voimakkaasti sitoutunut ammattilainen saattoi lähinnä hymähdellä. Tosiasiat oli joskus kuitenkin pakko tunnustaa. Edellinen ilta oli Uusi Apteekki -pubissa venähtänyt aivan liian pitkään. Muistikuvat hotelliin palaamisesta olivat hämäriä ja olo tuntui huteralta.

Joronen nosti päänsä tyynyltä ja tunsi jomotuksen yltyvän. Matkatavaroiden joukossa ei ollut päänsärkytabletteja. Ainoa tasoittava lääke, jonka Joronen tiesi, oli tölkillinen kylmää Auraa, mutta virantoimituspäivänä sellaisesta piristyksestä ei kannattanut haaveilla. Hän nosti jalkansa sängyn laidalle ja vilkaisi kännykkänsä rekisteriä vastaamattomista puheluista. Ainoa soittaja oli ollut keskusrikospoliisin murharyhmän pomo, ylikomisario Heikki Söder, Jorosen esimies ja paras ystävä. Söder saisi odottaa, Joronen ajatteli ja askelsi kylpyhuoneeseen. Hän vilkaisi peilikuvaansa. Näky ei ollut kaunis. Silmät punoittivat, parta oli yön aikana kasvanut hurahtaen ja hiukset sojottivat kuin kahdeksankymmentäluvun punkkarilla. Onneksi peili oli niin pieni, että vatsa ei mahtunut kuvaan lainkaan. Joronen päätti joka kesä loman alkaessa, että hän palaisi takaisin töihin selvästi hoikempana ja hyväkuntoisempana, mutta naisystävä Mairen mökillä Merikarvialla liikunta jäi valitettavan usein kalastukseen ja oluen noutoon viileästä maakellarista.

Turkuun Joronen oli tullut Itämeren alueen poliisikokoukseen tuuraamaan Söderiä. Joronen oli käynyt vain keskikoulun, mutta hänen kielitaitonsa oli karttunut jo nuorena maailman meriä seilatessa. Englanti ja ruotsi sujuivat mutkattomasti ja kukaan muu kuin hän ei KRP:ssa puhunut sujuvaa espanjaa. Tosin viranhoidossa siitä ei juuri ollut hyötyä. Toisin olisi asianlaita ollut Ruotsissa, jossa entisen Jugoslavian alueelta ja eteläisestä Amerikasta tulleet gangsterit hallitsivat Tukholman alamaailmaa suvereenisti.

Joronen oli Helsingissä perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu ja suhtautui muualta maailmasta Suomeen kotiutuneisiin ilmiöihin suurella varauksella. Hänellä oli tapana naurattaa kollegoita keskusrikospoliisin päämajan kanttiinissa Vantaan Jokiniemessä korostamalla, kuinka tärkeää oli, että rikollisuus pysyi suomalaisilla käsissä. Niin kauan ei ollut hätää, kun huumeliigoja johtavat Arskat ja Reiskat, mutta kun kehiin astuvat Radovanit ja Slobodanit, peli on menetetty.

Turun kokouksessa oli käyty läpi käytännön tapauksia, joka oli saanut Jorosen hieman toisiin ajatuksiin. Paluuta menneeseen, aikaan, jolloin kaikki asiat hoituivat kansallisesti, ei enää ollut. Rikollisuus oli kansainvälistä, jos mikä. Tarvittiin yhteistyötä yli rajojen ja siinä Suomi oli esimerkillisen hyvä. Poliisi, tulli ja rajavartiolaitos kykenivät yhteistyöhön ja lähes koko Itämeren alueelle oli kyetty luomaan toimiva tietojen vaihtoon perustuva järjestelmä. Joronen ei ollut varma, kannattiko hän Suomen jäsenyyttä EU:ssa, mutta rikollisuuden torjuntaan unioni oli välttämätön. Konnat eivät olleet välittäneet valtion rajoista enää pitkään.  He operoivat siellä, missä rikollinen bisnes luisti.

Suihkun jälkeen Joronen meni hissillä alakertaan ja istahti hotelli Marinan aamiaispöytään. Niin paha ei krapula ollut, että ruoka ei olisi maittanut. Joronen uskoi vahvasti edesmenneen kirjailija Mauri Sariolan teoriaan, jonka mukaan huikkamies, jolle aamulla maistuu ruoka, ei koskaan sairastu maksakirroosiin.

Jorosen seurana illan baarikierroksella oli ollut Tukholman poliisin suomalaissyntyinen komisario Simo Krouvi. Joronen muisti hämärästi, että Krouvin kanssa oli sovittu yhteisestä aamiaisesta klo 7.00. Kello oli jo viisi minuuttia yli. Epäsäännöllisistä elämäntavoistaan huolimatta Joronen oli työasioissaan ylisäntillinen. Hän soitti kollegalleen. Ruotsinkielinen nauha kertoi, että tavoiteltuun henkilöön ei saatu yhteyttä. Ehkä Krouvi oli unohtanut laittaa puhelimensa lataukseen ja akku oli mennyt tyhjiin. Joronen oli joskus naureskellen lukenut Ruotsin poliisin strategiaa. Sen tavoitteena oli, että viisikymmentä prosenttia työajasta kyettäisiin käyttämään varsinaiseen poliisityöhön. Ehkä se tarkoitti, että aamuisin sai nukkua pitkään, jos ilta oli päässyt venähtämään.

Oli lämmin aamu. Hotellin editse virtaavan Aurajoen maisema oli parhaimmillaan. Kesä oli tulossa hyvää vauhtia. Väsyneen poliisimiehen silmä lepäsi ripeää vauhtia hölkkäävässä nuoressa naisessa, jonka juoksupaidassa luki Åbo Akademi Running Club.

--Otaks kaffe vai tee? nuori miestarjoilija herätti Jorosen ajatuksistaan.

--Kaffe, Joronen vastasi.

Näköjään ei tarvinnut istua kuin yksi ilta kapakassa paikallisten poliisien kanssa, niin jo murre tarttui, Joronen sadatteli mielessään.

                                                                          ¤

Turun kaupunginjohtajan erityisavustajan, Paula Ahokkaan, kynä savusi. Hän istui esimiehensä määräämänä tarkkailemassa Eurooppa-foorumi Turussa -yhdistyksen hallituksen kokousta. Mielipiteen vaihto oli kestänyt jo pitkään, eikä näyttänyt loppuvan ollenkaan. Läsnä oli monta tasokasta tieteen, hallinnon ja talouselämän edustajaa ja he kaikki rakastivat omaa ääntään täydestä sydämestään.

Turkulaiset olivat uskaltaneet jo 1990-luvun alussa aloittaa keskustelun ohi arkajalkaisen Suomen hallituksen maan liittymisestä silloiseen EY:hyn. Asialla olivat olleet ennen muita Turun Sanomien päätoimittaja Jarmo Virmavirta ja Nuorkauppakamari. Seminaareja oli pidetty Brysseliä myöden ja innostus oli ollut valtava. Suomen osalta oli silloin ollut kyse samasta ilmiöstä kuin Viron vapautumisessa Neuvostoliitosta muutamaa vuotta aiemmin. Paulalla ei noista ajoista ollut omakohtaisia muistoja. Hän oli tuolloin ollut vielä päiväkodissa.

Paulan puhelin vilkkui äänettömänä. Kun numerosta soitettiin jo kolmannen kerran, oli pakko mennä käytävään puhumaan. Soittaja oli Ruotsin Helsingin suurlähettiläs Kurt Bögel. Paula kiitti onneaan, että oli tullut opiskelleeksi kaksi vuotta Uppsalan yliopistossa. Ruotsin kielen taito oli moitteeton.

-- Tavoittelen kaupunginjohtaja Helvettä, suurlähettiläs tiedusteli vahvalla eteläruotsalaisella korostuksella.

-- En voi valitettavasti auttaa teitä. Kaupunginjohtaja on lentokoneessa ainakin vielä kahden tunnin ajan.

-- Harmi, asiani on luottamuksellinen.

-- Haluatteko kertoa minulle? Paula kysyi ujosti. Suurlähettiläs oli puheäänensä perusteella jo eläkeiän kynnyksellä, tai ehkä jo hieman ylikin, ja kun monet iäkkäät ruotsalaislähettiläät olivat vanhojen aatelissukujen edustajia, heitä ei ollut syytä puhutella kovin tuttavallisesti.

-- Okei, olkoon menneeksi. Turussa on pari päivää ollut koolla Itämeren alueen poliisiyhteistyöhön liittyvä koulutustapahtuma. Tukholman poliisia on tilaisuudessa edustanut komisario Simo Krouvi. Hän on syntynyt Suomessa, mutta muuttanut Tukholmaan heti asevelvollisuutensa suoritettuaan ja on Ruotsin kansalainen.

-- Niin?

-- Krouvi on kadonnut. Valitettavasti en voi paljastaa teille tapauksen yksityiskohtia.

Paulasta tuntui hetkisen, että joku pilaili hänen kustannuksellaan. Miksi ihmeessä lähettiläs tavoitteli kaupunginjohtajaa. Katoaminen oli poliisiasia.

-- Odotatteko kaupunginjohtajan tekevän jotakin?

-- En. Mainitkaa hänelle kuitenkin, että kerroin Simo Krouvista. Jos pahimmat epäilyksemme toteutuvat, katoamisesta nousee suuri haloo. Siksi on hyvä, että asia ei tule kaupunginjohtajalle kuin salama kirkkaalta taivaalta.

-- Kiitos, kun ilmoititte, Paula lopetti.

Paula muisti sanoneensa lähettiläs Bögelille päivää reilu vuosi sitten Turun ekumeenisen joulun yhteydessä. Ainakin tuolloin mies oli vaikuttanut hyvin harkitsevalta virkamieheltä. Sellaiselta, joka tuskin syyllistyy ylilyöviin reaktioihin. Nyt hän oli kuin toinen mies. Paula palasi takaisin kokoustilaan. Siellä kauppakorkeakoulun professori Kaarlo Viuhto ja työelämäprofessori Gunnar Wiik olivat ryhtyneet polveilevaan keskusteluun siitä, millä tavalla Venäjään tulisi suhtautua alkusyksyn Eurooppa-foorumissa. Mukaan oli tulossa kovia nimiä, odotukset olivat korkealla.

Puhelimeen tuli uusi viesti, mutta ei suurlähettiläältä, vaan Paulan kahdeksanvuotiaalta pojalta. ”Mennäänkö me Seikkikseen, niinku lupasit?” Paula päätti ryhdistäytyä. Hän keräsi kamppeensa, nyökkäsi läsnäoleville, käveli kaupungintalon sivusiivestä ulos ja mietti, että joskus Seikkailupuiston oli syytä voittaa professoreiden luennot. Ja jos joku sattuisi kysymään syytä äkilliseen poistumiseen, suurlähettiläs Bögelin merkillinen puhelinsoitto sopi siihen tarkoitukseen paremmin kuin hyvin.

                                                                       ¤

Matti Joronen kuunteli Turun Kristillisellä opistolla malmöläisen komisarion luentoa suuresta huumejutusta. Se oli ulottunut lähes koko Itämeren alueelle ja myös Joronen oli joutunut mukaan. Hän oli jutun sivuhaarana tutkinut kolmen ruotsalaisen huumediilerin murhaa Helsingissä. Syyllisten selvittäminen oli onnistunut helposti, mutta ensi kertaa kokenut ylikonstaapeli oli joutunut vakavan uhkailun kohteeksi. Hänen autonsa oli yritetty polttaa Malmilla. Vanhan Fordin oli pelastanut nuori, naispuolinen poliisikoulun harjoittelija. Siitä lähtien Joronen oli tarkkaillut ympäristöään myös vapaa-ajallaan. Luennon päästyä jo aivan loppupuolelle, kurssisihteeri kävi noutamassa Jorosen puhelimeen. Linjan toisessa päässä oli Heikki Söder.

-- Onko hyvä seminaari?

-- Tiedät, että minusta pikkutakkitilaisuudet ovat rikostutkijalle ajan hukkaa, mutta täytyy myöntää, että järjestelyt on tehty pirun hyvin. Mielenkiintoisia puheenvuoroja.

-- Oletko tavannut Simo Krouvia?

-- Joo, hän tykkää, kun suostun puhumaan ruotsia. Teen sen jo ihan sen vuoksi, että Simpan suomen kieli on muuttunut ruotsalaistyyppiseksi laulannaksi. Mutta Simppa taisi lähteä jo ensimmäisen päivän jälkeen takaisin Tukholmaan. Meidän piti aamulla puhua yhdestä vankilamurhasta, mutta ukkoa ei ole näkynyt. Alkoholilla saattaa olla osuutensa asiaan, Joronen naureskeli.

-- Krouvi ei ole Tukholmassa. Hän on kadonnut.

-- Mitä tarkoitat? Joronen ähkäisi.

-- Sitä, että hänellä piti olla tapaaminen pietarilaisen poliisikenraalin kanssa Turussa. Venäläiset väittävät, että Krouvi ei koskaan saapunut sovittuun palaveriin. Ja saatat arvata, että ruotsalaisilla tietenkin on omat epäilyksensä.

-- Ymmärrän. Toivotko, että teen jotakin?

-- Sinä liityt ryhmään, joka alkaa selvittää, mihin Krouvi on hävinnyt!

-- Kadonneita etsitään televisiosarjoissa, minä olen murhatutkija, Joronen puhisi.

-- Sanoin saman talon päällikölle. Hän vastasi, että juuri siksi liityt ryhmään!

    

Centrum Balticumin kesädekkari jatkuu ensi viikon Pullopostissa.

Palaa otsikoihin