Samoina vuosina Turun saariston kaislikoihin jäi minun takiani kymmeniä vaappuja ja lusikoita, kun siima katkesi. Kerran koko virveli lipesi käsistäni ja painui pohjaan. Eräs syysmyrsky riepotteli verkonmerkkejä niin, että verkko pääsi irtoamaan. Kuka ties se seilaa tälläkin hetkellä jossain, täynnä kuollutta kalaa.  

Eräänä juhannuksena isoisän veneen perämoottori valutti veteen bensaa. Polttoaine muodosti veden pintaan kauniita lauttoja, psykedeelisiä kuvioita, jotka taittoivat prismana kesäpäivän valoa.  

Olen syljeskellyt ja pissannut Itämereen ja huuhdellut shampoon hiuksistani sen vedellä. Olen lyönyt krokettipallon rantaveteen silokalliota pitkin, eikä palloa saatu koskaan saatu ylös.  

Ihminen vaikuttaa elinympäristöönsä aina, halusi tai ei. Koska minä satun asumaan Itämeren rannikolla, osallistun sen ekosysteemin muokkaamiseen. Ylimääräinen proteiini muuttuu kehossani typeksi, joka valuu virtsan mukana Helsingin jäteveteen ja sen mukana lopulta – tosin osittain puhdistettuna – Itämereen, jota se rehevöittää. Kuluttamani tavarat ja ravinto tuodaan rahtilaivoilla Suomenlahtea pitkin, ja tuotteiden ja niiden pakkausten sisältämä polymeeri hajoaa mikromuoviksi samaiseen lahteen. Tuottamani hiilidioksidi- ja metaanipäästöt pahentavat ilmastokatastrofia, joka puolestaan lämmittää Itämerta heikentäen sen kala- ja lintulajien elinolosuhteita ja edistäen rehevöitymistä. Itämeren kannalta olisi ehdottoman hyvä, ettei minua olisi olemassa.

Olisi kuitenkin raukkamaista paeta rikospaikalta. Ihmisellä on mahdollisuus yrittää korjata se, minkä hän on tuhonnut. Itseasiassa se on hänen ainut mahdollisuutensa, koska muuten ihminen tuhoutuu itsekin. Itämeri on pilalla, mutta sen tilaa voidaan parantaa. Ihmisen roolin on muututtava tuhoajasta auttajaksi.

Vuosi sitten olin ystäväni kanssa piknikillä Helsingin Tokoinrannassa. Oli lämmin alkukesän ilta, ja ranta täynnä ihmisiä. Siemailimme juomiamme, kun yhtäkkiä tuulenpuuska tarttui tyhjään muovikassiimme ja riepotteli sen mereen. Katsoimme ystäväni kanssa toisiamme ja mietimme, kehtaammeko nousta ja kurkottaa pussin ylös korkealta rantatörmältä. Emme kehdanneet, tuntui kiusalliselta myöntää kaikkien ihmisten edessä, että pussi oli karannut meiltä.  

Hetken päästä rantaa pitkin käveli nuori mies. Hän vilkaisi vedessä lilluvaa kauppakassia, ja hänen kasvoillaan käväisi tuhahtava nyrpistys. Istuimme kymmenien metrien päässä, mutta näimme miehen aavistuksenomaisen päänpudistelun. Mies laskeutui mahalleen törmälle, kurotti toisella kädellään alas ja ylettyi räikeän keltaiseen pussiin juuri ja juuri. Hän nosti vettä valuvan pussin ja kantoi sen roskikseen, ja me olisimme ystäväni kanssa taputtaneet, jos olisimme kehdanneet.  

Itämeren kannalta oli hyvä, että se Tokoinrannan nuori mies oli olemassa. Maapallo – tai paremminkin meripallo – tarvitsee nyt ihmistä korjaamaan sen, minkä hän rikkoi.