Onko liberaalilla demokratialla toivoa Venäjällä?

Pulloposti 43
Jukka Mallinen
Kirjailija, kääntäjä
Suomen PEN:in entinen puheenjohtaja

Pullopostin kesäsarjassa keskitetään katse Venäjään, sen historiaan ja maan nykytilanteeseen.

Täysimittainen hyökkäys Ukrainaan on saattanut Putinin hallinnon viimeiselle rannalle. Puhutaan jopa maan hajoamisesta ja sisällissodasta. Venäjän historian käännekohtiin on ennenkin johtanut sodan raskas taakka tai pitkällinen kylmä sota, joka on saanut kansan selän katkeamaan.

Uusi Venäjä on tehnyt kiemuraisen matkan päätyäkseen hyökkäykseen veljeskansaa vastaan. Uudenvuodenpuheessaan 1.1.1999 Boris Jeltsin nosti esiin polttavat demokratian ja talouden ongelmat: ”Venäjällä on edessään pitkä ja kivulias uudistusten kausi. Enää ei ole mahdollista hoitaa vain oireita, vaan huomio on kiinnitettävä ongelmien todellisiin syihin.” Perestroikan lopulla kansan odotukset vapaudesta ja hyvinvoinnista olivat korkealla, mutta reformit puuroutuivat. 1990-luvun talousromahdus vei uskon – kansa oli kuolla nälkään. Demokratian kompromentoivat oligarkkien puhallukset ja politiikan rajut manipulaatiot. Keskipakoisvoimat uhkasivat hajottaa maan. ”Kova käsi” alkoi näyttää ainoalta pelastukselta. Silovikkisalaliitto otti maan haltuunsa ja menestyi jakamalla öljy- ja kaasubuumin tuottoja talouteen ja armopaloja kansallekin. Turvallisuuspalvelujen pitkä varjo osoittautui määrääväksi.

Jälleen on pakko miettiä Venäjän modernisaation erikoislaatuisuutta. Aikoinaan Pietari modernisoi Venäjää, koska maa oli niin heikentynyt ja jälkeenjäänyt, että naapurit suunnittelivat jakavansa sen keskenään. Tällaista ylhäältä saneltua terroristisin keinoin toteutettua modernisaatiota merkitsi myös Stalinin ja Iivana Julman ankaran keskittäminen. Näissä prosesseissa kansan osallistuminen oli estetty, kansalaisyhteiskunnan syntyminen estetty.

Venäjän kehitystä voi verrata Turkkiin, jossa osmani-imperiumi sortui jälkeenjääneisyyteen ja valtion modernisaatio oli välttämätön eksistentiaalisesta syystä. Siellä toteutettiin ehkäisevä modernisaatio, jolla vastattiin länsimaiden ylivoimaisuuden haasteeseen omaksumalla sen tiede ja teknologia valistuksen arvojen voiton ja liberaalin demokratian ehkäisemiseksi maassa. Turkin vaihtoehdot olivat kokonaismodernisaatio eli läntisen mallin omaksuminen paitsi tekniikassa, myös taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa eli koko identiteetin ”länsimaistaminen”, sekä valikoiva modernisaatio, joka pyrki omaksumaan läntisen tekniikan ja samalla suojelemaan Turkin omaa osmani-imperiumin värittämää islamilaista perinnettä ja säilyttämään maan ”autenttisena ja koskemattomana”.

Sama rintamalinja on havaittavissa Venäjällä. Ristiriita kokonaismodernisaation sekä valikoivan ja estävän osittaismodernisaation välillä on Venäjällä vanhastaan artikuloitunut klassiseksi länsimielisten ”zapadnikkien” ja Venäjän erityisyyttä painottavien slavofiilien polemiikiksi Venäjän kehitystiestä. Tästä on intelligentsija vääntänyt ainakin Napoleonin sodista lähtien. Sulautuminen lännen arvoihin vai niiden vastustaminen Venäjän erikoislaatuisuuden nimessä? Tähän erikoislaatuisuuteen kuuluu yleensä autokratia.

Omistamisen olosuhteet on tärkeä Venäjän dynamiikkaa selittävä tekijä. Kansanomainen käsitys omaisuudesta tuntuu periytyvän Tšingis-kaanilta. Omaisuuden turva kehittyi 1800-luvulla, silloinkin muhkean korruption saattelemana, mutta päättyi lokakuun vallankumoukseen. Se ei ole vieläkään vahva: Putin suoritti Hodorkovskille ”raskulatšien”, kulakkien pakkoluovuttamisen. Jukosin ryöstö sementoi näytösoikeudenkäynnissä Kremlin yksinvallan.

Omaisuuden haltuunotto oikeuslaitoksen avulla on Putinin järjestelmässä sääntö. Vuoteen 2015 mennessä on vireille pantu 200 000 liiketoimintaan liittyvää rikosjuttua, joista vain 46 000 oli edennyt oikeudenkäyntiin, mutta 83 prosenttia syytetyistä liikemiehistä on menettänyt yrityksensä. Vuonna 2016 oli 6 856 liikemiestä tutkintavankeudessa. Tämä tuo mieleen mongolivaltion, jossa kaani määräsi mielivaltansa mukaan alamaisten omaisuudesta ja hengestä. Kuolemanrangaistusta Venäjällä ei ole, mutta journalismi on kirjoittanut Kremlin pitkästä tappolistasta.

Normaalit markkinat ja kulutustavaratuotanto eivät ole ohjanneet Venäjän teollistumista. Pietari Suuri rakensi valtiollisen sotalaiva- ja kivääriteollisuuden. Stalinin suuri menestys sotateollistamisessa vahvisti umpikujan, koska komentotalous jäykisti aineellisen ja henkisen yritteliäisyyden. Niin ei Neuvostoliiton maineikkaan perustutkimuksen soveltaminen tuotantoon onnistunut. Akateemikko Andrei Saharov uskaltautui kerran kysymään Lavrenti Berijalta, miksi Neuvostoliitto laahaa teknologisesti jäljessä USA:sta. Berija selitti: ”Meiltä puuttuu toimiva tutkimus- ja kehityssektori, samoin tuotanto. Meillä kaikki on yhden toimittajan, Elektrosilan varassa. Amerikkalaisilla on satoja yhtiöitä, joilla on kaikilla omat tuotantotilat.”

Perestroikan aikana nähty valtava kansalaisaktiivisuuden leimahdus kääntyi 1990-luvulla pettymykseksi. Uuden Venäjän historia vuodesta 1993 on olemukseltaan rivi demokratian loukkauksia, jotka jäytivät politiikan uskottavuutta. Demokraateista tuli kansan suussa ”dermokraatteja” (paskakraatteja). Valtion omaisuutta kahmineet neuvostobyrokraatit olivat helpottuneita vapautuessaan ”demokraattisesta romantismista”, olihan kansasta piiskattu demokratiahaaveet sekasorrolla ja nälällä.

Neuvostoajan kokemus oli juurruttanut väestöön populistiset asenteet. Kansa ei voinut uskoa, että instituutiot voisivat olla heidän puolellaan ja suojelevat heitä. Ei enää uskottu, että rakenteet olisivat uudistettavissa demokraattisella politiikalla. Autoritaarisen johtajan ja populismin viettelys oli ylivoimainen. Historialliset fundamentaalit eli Venäjän vuosisatainen maaorjuuden kasvattama paternalismi sai yliotteen superinflaation aikana. Kaoottinen 1990-luku herätti väkevät historialliset muistot ”feodaalisesta hajaantuneisuudesta”. Narratiivi toisteli ainaista pelkoa: tataarimongolien iestä, sekasorron aikaa eli smutaa, kansalaissotaa 1918–1920. Niitä vastaan harjoittivat ruhjovaa politiikkaa niin Iivana Julma, Pietari Suuri kuin Stalinkin.

Putin on haluttu julistaa ”pragmaattiseksi”, koska hän vei läpi talousreformeja. Ei ole tiedossa, mikä tällöin oli hänen suhteensa kokonaismodernisaatioon. Kuitenkin hän edisti alusta pitäen järjestelmällisesti KGB:n salaliittoa. Ensin otettiin televisiokanavat Kremlin komentoon ja sitten Hodorkovskin näytösoikeudenkäynnissä omaisuudet. Varovasti hän vahvisti autoritaarisuutta ja toteutti käännöksen aggressiiviseen vaikutusalueitaan dominoivaan ulkopolitiikkaan. Hän on panostanut pehmeän voiman instrumentteihin, kuten Kremliä myötäileviin televisio-, radio- ja somealustoihin, joita Moskova on harjaantunut taitavasti hyödyntämään peitetyissä disinformaatio-operaatioissaan, toteaa prof. McFaul Foreign Affairsissa. Putinin hallinto on perustanut lukuisia valtiolle alisteisia organisaatioita ja näennäisesti yksityisiä turvallisuusjoukkoja ulkomailla. Niihin kuuluvat yksityinen Wagner-sotilasyhtiö, Kansallisten arvojen suojelusäätiö, Suvereenin kehityksen kansainvälinen toimisto (IASD) sekä Vapaan tutkimuksen ja kansainvälisen yhteistyön järjestö (AFRIC).

Putinin toimintaa ohjaa liberalismin, demokratian ja lännen vastainen ajattelu, joka merkitsee ehkäisevää, valikoivaa modernisaatiota. Hän suuntautui kohti antiliberaaleja, nationalistisia ja ortodoksisia arvoja. Valtakautensa kymmenen ensimmäisen vuoden aikana hän paneutui noiden arvojen edistämiseen tukahduttamalla demokraattisia käytäntöjä ja liberaaleja ajatuksia, alistamalla median valtion kontrolliin, kirjoituttamalla Venäjän historiaa uusiksi ja liehittelemällä maan ortodoksista kirkkoa. Toisen vuosikymmenensä kuluessa hän paneutui antiliberaalien arvojensa edistämiseen ulkomailla. Messianismiin vivahtavan linjansa mukaisesti Putin on nostanut maansa konservatiiviseksi suurvallaksi, joka esiintyy maailman kristillis-fundamentalistisena arvojohtajana. Hänelle Venäjän imperiumin ydin on konservatiivinen ja autokraattinen.

Krimin anneksion vuosi 2014 merkitsi Venäjälle yllättävää käännekohtaa ja lopullista eroa valistuksesta, toteaa Kirill Rogov. Putinin hidas mutta johdonmukainen suuntaus yhteenottoon lännen kanssa kulminoitui Krimin kriisiin. Tämä taitekohta varmisti Venäjän paluun sen vuosisataiseen erilliseen käytävään. Venäjä oli lisännyt suuresti vaikutusvaltaansa öljy- ja kaasuprojektien avulla vuodesta 2000 lähtien. Krimin anneksio tuhosi kuitenkin sen Eurooppa-strategian. Ilman sitä se olisi saanut hienon mahdollisuuden käyttää hyväkseen Euroopan ja Amerikan konfliktia. Silovikit olisivat solmineet ylivoimaisena osapuolena liiton Euroopan establishmentin kanssa. Ylivoimainen Venäjä olisi syventänyt geopoliittista liittoa. Vuoden 2014 seuraukset merkitsevät hyödyn menettämistä koko 15 vuoden putinilaisesta vahvistumisesta. Se oli peruuttamaton historiallinen valinta, sanoo Rogov: yhteiskunta menetti näkyvän perspektiivin 100 vuodeksi eteenpäin.

Läntiset analyytikot pitävät Putinin Venäjää langenneena enkelinä, joka on sortunut eurooppalaiselta kehitysradaltaan ja jämähtänyt vanhaan autoritaarisuuteen. Vladimir Pastuhov University College of Londonista sanoo kuitenkin, että käännös itään on lainmukainen ja sillä on syvälliset historialliset syyt. Venäjä teeskenteli eurooppalaisuutta 30 vuotta, mutta nyt se on riisunut länsimaiset hetaleet. Maa palasi omaksi itsekseen. Pastuhovin mielestä Venäjän patriarkaalinen kulakkimentaliteetti tuottaa sen taantumuksellisen olemuksen. Sen kokonaisuus koostuu eliitin ja aateliston messiaanisista haaveista ja kansan maaorjamaisuudesta. Venäjä alkoi vuonna 2020 ylpeillä autoritaarisesta todellisuudestaan, lakkasi häpeilemästä ja ylpeänä esittää – väkivaltaa. Aasialaisessa maassa legalismi on silmänlumetta, putinilainen valtio häpeämätöntä laittomuutta.

Pastuhov näkee syyn valistuksen vastaiseen käännökseen sulamattomassa pikkuporvarillisessa kulakkiklusterissa. Tämä rudimentaalinen sosiaalinen muodostuma on estänyt Venäjää kerta kerran jälkeen poistumasta taantumukselliselta radaltaan. Valistunut intelligentsija, joka käsittää 15 prosenttia väestöstä, ei riitä edistyksen voittoon. Venäjän taantumus perustuu patriarkaalisen talonpoikaiston perinteeseen. Putin nojaa pikkuporvarillisen massan lojaalisuuteen. Tämän lauman intressien raja on oma kylä ja se jumaloi valtaa ja samalla vihaa, koska tämä vie omaisuudet.

Myös Mihail Berg toteaa kirjassaan ”Kirje presidentille”, että putinismi nojaa kolhoosilaisiin, joiden mentaliteetti hallitsee suurkaupunkienkin nukkumalähiöitä. Tästä varoitti jo kirjailija Maksim Gorki kommentoidessaan bolševikkikumousta: ”Vallankumouksen teki ryhmä älymystöä, jota johti muutama tuhat sen kasvattamaa työläistä, ja tästä vallankumouksesta tuli aura, joka on kyntänyt ympäri koko kansan massan niin, että talonpoikaisto tuskin voi palata vanhoilleen… Venäjän kylien puolivillit, tyhmät, raskaat ihmiset korvaa uusi heimo… Se on epäluuloinen uuden elämän rakentamista, älymystöä ja työläistä, kaikenlaisten kapinoiden ja levottomuuksien lietsojia kohtaan.” Gorki piti aktiivista kulakkiluokkaa valistuksen ja demokratian vastaisena.

Mutta Pastuhov varoittaa, että kuuliainen ja muovailtava talonpoikaismassa on vallanpitäjille vaarallisempi kuin pelätty ”värivallankumous”. Sen mentaliteetti on ”tšornyi peredel” ”musta uudelleenjako”, kaoottinen ryöstävä ja raiskaava kansankumous, jossa kartanot palavat ja tilanherrat hirtetään kirsikkapuiston puihin. Venäläinen pikkuporvarillisuus on sosiaalinen suo, sanoo Pastuhov – se on vain joko puolesta tai vastaan. Eilen juhlittiin Romanovien dynastian 300-vuotisjuhlia, tänään teloitetaan tsaariperhe. Eilen 86 prosenttia äänesti Neuvostoliiton ”uudistetun liiton” puolesta, tänään hajotetaan Neuvostoliitto. Putinin Venäjällä ei ole ulospääsyä tästä vaarasta, sillä nykyinenkin talonpoikaisto uhkaa destruktiivisella ”mustalla uudelleenjaolla”.

Nyt vallitsevan tiukan järjestyksen raoista pilkistää suuri epävarmuus ja eksistentiaalinen kriisi. Pysähtyneisyys on Venäjällä aina lauennut suunnanvaihtoon ”kovan käden” hallitsijan kuoltua. Luottamuksen rapautuminen on ilmeistä, toteavat sosiologit. Väestö ei enää luota mihinkään, mitä valtio tekee tai sanoo. Aineellisten olojen jyrkkä heikkeneminen on tuottamassa levottomuutta, joka Venäjällä aina on ryöpsähtänyt äkkiarvaamatta. Väestön kärsivällisyys ja valmius tinkiä elintasostaan on vahva, mutta kun mitta tulee täyteen, seuraukset ovat tuhoisat. Ylisuuret sotilasmenot ovat viime vuosisadalla jo kaksi kertaa laukaisseet valtion romahdukseen.

Mielestäni kuitenkin vain liberaali demokratia pystyy ratkaisemaan ongelmat kestävällä tavalla. Demokratioissa on todellista resilienssiä ja osallistumisen tuottamaa sitkeyttä. Putinin valta tuntee nyt vaistomaisesti, että lanka palaa taas. Sodan pitkittynyt raskas taakka tai pitkällinen kylmä sota saa kansan selän katkeamaan, kuten aina ennenkin Venäjän historian käännekohdissa. Liberaali demokratia on Venäjällekin ainoa mahdollisuus kestävään kehitykseen. Talousliberaali ryhmä, Aleksei Kudrin ja muut tarjoavat ulospääsyä ja vaihtoehtoa: nykyaikaista rakentavaa uudistusohjelmaa, joka voisi liberalisoida maan. Kudrin toimii taitavasti, kun hän ei haasta valtaa vaan edistää oikeuslaitosuudistusta, yrittäjäoikeusasiamiestä ym. Lupaavaa on, että tätä ryhmää ei ole likvidoitu poltiikasta – onko se reservissä?

Palaa otsikoihin