Olen etuoikeutettu!

Pulloposti 25
Tomi Lohikoski
Toimitusjohtaja
Muumimaailma

Olen saanut elää ja olla suolantuoksuisessa meriympäristössä koko ikäni. Rakastan rantakallioita ja laineen liplatusta - mikään ei ole ihanampaa, kuin nukahtaa aaltojen liplatukseen veneen kylkiä vastaan. Itämeren aallot ovat juuri oikeanlaiset siihen tarkoitukseen.

Lapsuuden ja nuoruuden kesät sain viettää isovanhempieni, Mommon ja Moffan, kanssa mökillä ulkosaaristossa, Saaristomeren kansallispuiston reunalla. Meri oli läsnä koko ajan, aamulla ensimmäisenä, päivällä uidessa, kalastaessa ja veneillessä. Illalla auringonlasku ja punertava taivas toivotti hyvää yötä. Tuuli ja merenkäynti tyyntyi yöksi, moinasi kuten sanotaan, ikään kuin merikin meni yöksi nukkumaan.

Pienellä optimistijollalla seikkailin pitkin rantoja tutkien merenalaista ja maanpäällistä luontoa. Vesi oli kirkasta, pohja näkyi hyvin rakkolevien joukosta aina neljään viiteen metriin saakka. Tutkimusmatkat ulottuivat aina vaan kauemmaksi ja kauemmaksi. Tiesitkö muuten, että optariin saa pienen teltan pystytettyä keulaan, tosin silloin ei purjehtiminen onnistu! Silloin viritettiin peräpeiliin pieni Seagull-moottori ja maisemat vaihtuivat nuorella pojalla nopeammin.

Ensimmäinen kesätyöni oli myydä Pidä Saaristo siistinä ry:n vuositarraa Korpoströmin pienessä vierassatamassa. Työmatkat kuljin isoisäni vanhalla tuulilasiveneellä, jossa oli narukäynnistettävä 28 hv perämoottori, joka oli kooltaan kuin nykyiset 200 hv moottorit. Nuoren miehen voimat eivät riittäneet käynnistämiseen, joten viimeisen vierasveneen kippari sai tarran lisäksi osallistua talkoisiin käynnistämällä moottorin kotimatkaani varten.

Ikää tuli lisää, veneet kasvoivat ja matkat pitenivät, seikkailunnälkä kasvoi. Itseluottamus ja taidot kasvoivat meren kyntämisessä, mutta Itämeri opetti myös kunnioitusta osoittamalla voimansa kesken Gotland Runt purjehduskilpailujen, kun veneen peräsinakseli katkesi ja peräsinlapa upposi Itämeren hellään huomaan reilun sadan metrin syvyyteen. Aineksia olisi ollut isompaankin onnettomuuteen, mutta selvisimme merihädästä loppujen lopuksi Ruotsin laivaston hinauksessa Fårön pieneen kalastajasatamaan. Muistan, kuinka taivaalliselta ruotsalaiset kaalikääryleet maistuivat sotalaivan messissä, edellisestä ruokailustahan oli kulunut jo ikuisuus. Visbyssä paikallinen peltiseppä teki meille väliaikaisen peräsimen pellistä. Sillä purjehdimme kotisatamaan Suomeen. 

Paljon on tapahtunut lapsuus ja nuoruusvuosien jälkeen. Itämeren tila on huonontunut, sinilevä kiusaa meitä vuosittain, rehevöityminen ja tulevaisuuden näkymät esim. mikromuovijätteen määrän kasvusta on entistä huolestuttavampaa. Itämeren huono tila johtuu ihmisten toimista – ihmisistä, joiden pitäisi nauttia ainutlaatuisesta merestä, ei tuhota sitä pikkuhiljaa vuosikymmenien aikana. Varmaa on, että vahinkojen korjaaminen vie paljon enemmän aikaa, kuin niiden syntymiseen on tarvittu. Onneksi elämme aikaa, jolloin vastuullisuus sen eri muodoissa nostaa päätään ja kiinnitämme entistä enemmän huolta luontoon, ilmaan ja mereen. Olemme valmiimpia kuin koskaan tekemään konkreettisia toimia tilanteen parantamiseksi.

Sain 1990 -luvun alussa kunnian tavata erään merkittävän ihmisen! Ihmisen, joka tulisi vaikuttamaan minun elämääni pitkään. Ihminen, joka eläessään rakasti merta, saaria, veneitä, majakoita, simpukoita ja kaikkea mereen liittyvää niin paljon, että ne inspiroivat hänen mielikuvitustaan valtavasti. Hänen mielikuvituksensa synnytti jotain uniikkia, maailmankuuluja ja rakastettuja hahmoja ja tarinoita. Tarinoiden seikkailut sijoittuvat satumaailmaan, jonka esikuvana ei voi olla mikään muu kuin oma meremme, Itämeri. Tämä henkilö oli Tove Jansson ja hahmot tietenkin rakastettavat muumihahmot. Jos alussa sanoin olevani etuoikeutettu, niin sitä olen myös siinä mielessä, että olen saanut olla osana muumien elämää lähes koko työurani työskentelemällä Muumimaailmassa. Paikassa, joka sijoittuu pienelle saarelle Itämeren perukoilla olevalla Saaristomerellä. Tove Janssonin ensimmäinen muumikirja, Muumit ja suuri tuhotulva, julkaistiin 1945 eli 75 vuotta sitten. Oman suosikkini muumikirjoista ehkä arvaattekin, se on Muumipappa ja meri vuodelta 1965. 

Toven perustama perheyhtiö, joka omistaa oikeudet muumeihin, päätti juhlistaa Muumi 75 vuotta -juhlavuotta monella tavalla. Keskeiseksi kohteeksi valikoitui Toven rakastama Itämeri ja huoli sen hyvinvoinnista. Oli aika toimia ja tehdä konkreettisesti jotain meremme hyväksi. Syntyi juhlavuoden kampanja, jonka nimeksi tuli #MEIDÄNMERI / #VÅRTHAV / #OURSEA. Kampanjan avulla levitetään tietoa erilaisista keinoista auttaa Itämerta sekä kerätään varoja. Tavoitteeksi asetettiin kerätä vähintään miljoona euroa, jonka saaja olisi Itämeri. Varat ohjataan John Nurmisen säätiölle, jonka tarkoituksena on puhdistaa ja suojella Itämerta ja sen ainutlaatuista kulttuuriperintöä.  Säätiön ja sen yhteistyöhankkeiden avulla on tehty merkittävää työtä fosforikuormituksen pienentämiseksi ja siten rehevöitymisen hillitsemiseksi. Mukana on valtava joukko eri kokoisia yrityksiä, erilaisia tapahtumia ja #oursea -tuotteita. Lisätietoa saa www.oursea.fi -osoitteesta.

Muumipappa, ikuinen seikkailija ja merenkävijä, oma suosikkihahmoni, on todennut, että luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu. Onko todellakin niin, että meidän pitää ensin itse nähdä Itämeren huono tilanne, jotta voidaan taas unelmoida auringonnoususta. Onneksi voimme kuitenkin jo omin silmin nähdä ensimmäiset säteet horisontin takaa! Itämeren tila on monella tavalla menossa oikeaan suuntaan, kurkistan veneen laidan yli ja näen jo syvemmälle kuin vuosiin, paikoin rakkolevä on palannut, kampela ui taas silloin tällöin kalaverkkoon ja liplatuksessa on se tuttu äänensävy. Työ on vielä kesken, vielä ei voi huokaista! Olen etuoikeutettu, että voin taas nähdä oman mereni voivan paremmin. Voin jättää perintönä seuraaville sukupolville oman Itämereni, jossa tulevat polvet voivat kokea samankaltaisia kokemuksia kuin Tove ja minä ja moni muu on saanut kokea. 

Tänä päivänä olen etuoikeutettu, saan asua meren rannalla. Lapsuudesta tutut aallot huuhtovat kotirantaa. Jos nukun ikkuna auki, kuulen laineiden liplatusta ja lokin kirkunaa. Joskus myrskyää ja ikkunoihin jää suolatahroja, Itämeren suolaa. On ihanaa haaveilla, että kun tässä rannassa nostaa purjeet, voisi merta pitkin edetä aina Amerikkaan saakka! Rakastan merta, puhdasta ja hyvinvoivaa merta. Pidetään huolta meidän merestä, se on sen arvoinen, koko elämän mittaisesta elämänkumppanista! 

Lahjoittamalla 10 euroa voi auttaa parantamaan meren vointia ja poistamaan 40 kiloa sinilevää, se on paljon se. Tätä kirjoitettaessa on rahaa kasassa jo melkein puoli miljoonaa, joka tarkoittaa 1 696 tonnia sinilevää ja se on jo tosi paljon!

Pidetään huolta #meidänmerestä.

Palaa otsikoihin