Neuvostoliiton hajoaminen jatkuu yhä

Pulloposti 24
Arto Luukkanen
Puoluesihteeri
Perussuomalaiset

”Irrationaaliset selitykset” ts. järjetön politiikanteko tarjoaa valtavan haasteen historiantutkijalle. Selko-suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että kun tutkija etsii syy- ja seuraussuhteita, niin hän pitäytyy yleensä ns. rationaalisissa selityksissä.

Diktatuurien pimeiden puolien tutkimisessa tämä ei kuitenkaan toimi: selitettäessä Hitlerin tai Stalinin järjestelmien raakuuksia menemme järjen toiselle puolelle. Diktaattori ei toimi järkevästi muutoin kuin ehkä oman maailmankuvansa sisällä ja hänen luomassaan valtapiirissä järjestelmä saattaa toimia, omalla logiikallaan.

Kysymykset esimerkiksi siitä, miksi Jugoslavian sisällissodissa käytettiin niin paljon siviileihin kohdistuvaa järjetöntä väkivaltaa tai Balkanilla harjoitettiin vuoteen 1999 saakka kansanmurhia liittyy tähän ongelmatiikkaan.

Miksi tämä silmitön väkivalta? Miksi Tšetšenian sodissa 1994-1996 ja 1999-2001 harjoitettiin niin armotonta terroria siviilejä vastaan? Miksi nyt uusimmassa Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan nähdään järjetöntä ja silmitöntä tappamista, ryöstämistä ja järjestelmällisiä raiskauksia? Miksi Venäjä haluaa olla ehdoin tahdoin ns. ”roistovaltio”? Kyseessä on ns. veljeskansa ja maassa puhutaan laajasti venäjän kieltä. Mieleen nousee kysymys siitä, että jos näin tehdään ”veljeskansalle” niin mitä tehdään vieraalle kansalle?

Voiko järjestelmä hajota hitaasti?

Vastausta tähän kysymykseen ”irrationaalista selityksistä” voidaan lähteä tutkimaan siitä hypoteesista, että Neuvostoliiton järjestelmän hajoaminen jatkuu yhä ja etenee. Kyse ei ole pelkästään imperiumista vaan poliittisesta järjestelmästä, jonka perusteet jatkavat olemassaoloaan Venäjän federaatiossa – toisin sanoen vuonna 2000 vallan ottanut ”sekurokratia” on adoptoinut itseensä Neuvostoliiton poliittisen vallankäytön perusteita: väkivaltaa, terroria, seurantaa ja median manipulaatiota.

Kyseessä on paradoksi. Neuvostoliiton kaatuminen oli aluksi varsin kivuton prosessi vuonna 1991. Kommunistisen järjestelmän purkautuminen Jugoslaviassa oli kuitenkin verinen episodi. Samoin vuonna 1994 alkanut Tšetšenian ”rauhoittaminen” ei loppunut vuoteen 1996 vaan se alkoi uudestaan vuonna 1999. Ukrainan kysymyksessä poliittinen manipulaatio alkoi vuonna 2004 kun Viktor Juštšenko pääsi valtaan ns. ”oranssin vallankumouksen” tuloksena, eikä Moskovan ehdokas Viktor Janukovytš voittanut. Vuonna 2010 uusissa presidentinvaaleissa Janukovytš julistettiin voittajaksi ja maa läheni Venäjää. Lopulta vuoden 2014 vallankumous lopetti moskovamielisen hallinnon kauden. Vastaukseksi Venäjä miehitti Krimin ja osan maan itäosaa. Nykyinen kriisi on siten jatkumo, jossa Venäjä on pyrkinyt järjestelmällisesti maan haltuunottoon.

Näyttää siltä, että imperiumien hajoamisprosesseja voi olla kahta eri laatua. Toisaalta esimerkiksi Habsburgien, Ottomaanien ja Hohenzollernien imperiumien hajoamisen tapauksissa itse hajoaminen tapahtui nopeasti. Iso-Britannian imperiumissa hajoaminen johti pitkiin ja väkivaltaisiin sisällissotiin. Esimerkiksi Intian ja Pakistanin kohdalla uudet valtion harjoittivat kansanmurhia ja armotonta väkivaltaa etnisiä vähemmistöjä kohtaan. Brittien jättämissä Afrikan siirtomaissa alkoi väkivaltainen prosessi uudelleen kylmän sodan tuloksena.

Venäjän ja Neuvostoliiton imperiumien purkautuminen eroavat toisistaan huomattavasti. Romanovien imperiumin tuhoutuminen 1917 johti suhteellisen lyhyeen sisällissotaan, joka Neuvostoliiton kohdalla jatkui aina vuoteen 1921 saakka. Neuvostoliiton imperiumin hajoaminen näyttää jatkuvan yhä ja prosessin loppua ei ole näkyvissä.

Voidaan hyvällä syyllä väittää, että Venäjän nykyinen ”sekurokratia” on omaksunut NL:n poliittisen järjestelmän ytimen. Se on ns. ”kevyt-stalinistinen” järjestelmä, joka pyrkii yhdistämään itseensä markkinatalouden ja suunnitelmatalouden elementtejä. Kyseinen järjestelmä elää ulkoisesta ”uhasta”, jota varten sen on varustauduttava huolella. Se on myös ns. taaksepäin katsova ns. retrospektiivinen imperiumi, jonka elähdyttävänä voimana on muisto neuvostomenneisyydestä ja sen globaaleista vaikutuspiireistä aina Kuubaa, Afrikkaa ja Eurooppaa myöten. [i]

Lähihistorian viitekehyksessä Venäjän hyökkäykset Ukrainaan vuodesta 2014 saakka ovat olleet yrityksiä luoda tämän imperiumin perusta uudelleen. Moskova yrittää pystyttää Neuvostoliiton uudelleen, ja ilman Ukrainaa Venäjä on vain tavallinen valtio, mutta Ukrainan kanssa se on imperiumi.

Tämä selitys ei kuitenkaan avaa sitä, miksi näissä kommunistisen järjestelmän dominoiden kaatumisessa harjoitetaan aina järjetöntä väkivaltaa, joka suuntautuu siviileihin ja tavallisiin ihmisiin. Miksi se siviili tai tavallinen kadunmies on erityinen vihollinen ja miksi hänellä ei ole ihmisarvoa?

Vastaus piilee ilmeisesti siinä, että kyse ei ole pelkästään imperiumin uudelleenpystyttämisestä vaan jonkinlaisen NL:n poliittisen järjestelmän hybridimallin pystyttämisestä. Kyse viholliskuvasta liittyy uhrin kansalliseen, uskonnolliseen tai poliittiseen identiteettiin, joka on vastakkainen totalitaristisen ideologian haluamalle identiteetille. Vieraalla alueella oleva siviili ei siten ole pelkkä siviili, vaan luokkavihollinen, kansanvihollinen, joka on totalitaristisen ideologian mukaan tuhottava tai alistettava. Niin Jugoslavian sodissa kuin Ukrainassa siviili, sotilas, nainen tai lapsi on vastustaja, joka on tuhottava tai alistettava imperiumin rakentamisen nimissä. Sen ideologian mukaan Ukraina ei ole oikea valtio, eikä Suomi ole todella itsenäinen vaan ainoastaan osa suurta imperiumia, jota pystytetään uudelleen.

Silmittömän väkivallan salaisuus on siinä, että se kohdistetaan olentoihin, joita ei pidetä ihmisenä. Kyse on siten identiteettipolitiikasta, joka on viety äärimmäiseen muotoonsa. Aivan kuten nykyinen woke-ideologiapolitiikka, se ei anna arvoa toisinajattelulle tai tasa-arvolle.   

Monikansallisen totalitaristisen federaation demokratisoituminen johtaa aina sen hajoamiseen?

Keskustelua NL:n hajoamisesta ja imperiumien tuhoutumisesta on käyty jo pitkään. Erityisesti 2000-luvun alussa kysymys on polttava. Miten Venäjän käy? Hajoaako se poliittiseen anarkiaan? Entä miten käy Venäjän alueiden? Alkavatko ”valtiottomat” kansallisuudet siellä luoda omia valtioitaan?

Venäjän poliittinen tilanne ja Jugoslavian sodan kiihtyminen viritti tutkijoiden keskuudessa keskustelua Venäjän federaation hajoamisen mahdollisuudesta ja todennäköisyydestä. Tutkija Carol Skalnik Leff [ii] toi esille hypoteesin, jonka mukaan aina kun monikansallinen totalitaristinen federaatio demokratisoituu, se hajoaa. Kun tällainen valtio hajoaa, niin sen eri valtiollisuutta vailla olevat kansallisuudet perustavat omia valtioitaan, joissa toisin kuin edeltävässä imperiumissa vallitsi aluksi demokratia (Tšekkoslovakia, Jugoslavian alueen pikkuvaltiot ja myös Venäjä).

Ajatus on mielenkiintoinen ja ollessani tutkija 1999-2000 (Senior Associated Member) Oxfordissa, St. Anthony’s College’ssa tätä dilemmaa tutkittiin huolella. Venäjän uuden federaation kohdalla tämä hypoteesi näytti toimivan, mutta vain osittain. Vuodesta 2000 valtaan tullut ”sekurokratia” pysäytti hajoamisen – ainakin hetkeksi. Uuden hallinnon henkisenä perusteluna valtaan oli tietenkin aluksi se, että se halusi lopettaa anarkian ja ennen kaikkea Venäjän hajoamisen. Toisaalta sen takana oli nostalginen historiakäsitys Neuvostoliiton imperiumista, sen tärkeydestä, messianistisesta tehtävästä ja merkityksestä tavallisten ihmisten psyykelle.

Imperiumin pystyttäminen vaatii oman historianäkemyksensä – Suomen kohtaloa – vääjäämättömästi osaksi Venäjää

Uusi vapaa Venäjä vuosina 1991-1999 ei kyennyt täyttämään tätä kaipuuta. Venäjän idean epätoivoinen etsiminen kuvasti sitä henkistä hätää, missä Jeltsinin aikainen Venäjä oli. Putinin ”sekurokratian” tekemä vallankaappaus vuonna 2000 aloitti prosessin, jonka aikana uusi Venäjä pyrki luomaan Neuvostoliiton valtapiirin uudelleen. Historiantutkimus oli tässä projektissa tärkeässä roolissa; Venäjän lähialueiden menneisyys ymmärrettiin niin, että niiden vääjäämättömänä kohtalona oli tulla osaksi venäläistä maailmaa – Russkij Mir tai Euraasian Imperiumia.

Mainittakoon, että myös Suomelle oli tässä projektissa oma paikkansa. Torstaina huhtikuun 4. päivänä 2013 Helsingin Säätytalolla otettiin askel Suomen laskemiseksi osaksi Venäjän vaikutuspiiriä.

Johtavat suomalaiset historioitsijat allekirjoittivat sopuisina sopimuksen, jonka lopullisena tarkoituksena oli se, että tällä maalla ei ole aivan omaa historiankirjoitusta vaan, että se liittyy jotenkin suureen ja mahtavaan naapuriin.

Tätä varten allekirjoitettiin asiakirja. Suomen Kansallisarkisto ja vuonna 2012 perustettu Venäjän Historiallinen Seura allekirjoittivat yhteistyösopimuksen. Allekirjoittajien taso oli arvovaltainen ja korkea; Venäjän puolelta sopimuksen vahvistivat silloinen Venäjän duuman puhemies Sergei Naryškin ja Suomesta Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva.

Naryškin oli vuosina 2009–2012 erityisen ”Historian väärentämistä vastaan taistelevan” komission puheenjohtaja. Komissioon nimitettiin 28 henkilöä aina maan turvallisuuspoliisista, FSB:stä, Venäjän ulkomaan tiedustelusta (SVR), duumasta, maan arkistolaitoksista, tiedelaitoksista ja muista vastaavista. Tämä instituutio lopetettiin vuonna 2012 ja sen tilalle perustettiin Naryškinin johtama Venäjän historiallinen seura.

Jo silloin vuonna 2013 Naryškin puhui omassa vastauspuheessaan Venäjästä imperiumina. Sanan valinta ei ollut sattumaa. Hän ei puhunut Venäjästä kansallisena valtiona tai edes monikansallisena valtiona, vaan imperiumina. Kyse oli imperiumin historiasta, jossa Suomikin oli aikoinaan mukana. Ajatus Venäjän imperiumista palauttaa aina mieleen sen historian ja sen ideologisen tehtävän. Venäjän imperiumi ei ole vain slaavilaisten kansojen yhteenliitos, vaan myös reunamilla asuvien kansojen kohtalo (судьба).

Se sopi hyvin ”sekurokratian” poliittiseen agendaan, jossa Venäjä rakensi päättäväisesti Euraasian unionia. Historia oli tässä mielessä äärimmäisen tärkeä instrumentti tämän yhteisen poliittisen päämäärän saavuttamiseksi. Venäläisen vieraan puheissa yhteinen historia, vääjäämättömyys Suomen kohtalosta ja sen historian liittymisestä Venäjään korostui kaikessa. Duuman puhemiehen Naryškinin puheissa kosketeltiin myös Suomen suuriruhtinaskunnan säätyvaltiopäivien merkitystä. Ne olivat hänen mukaansa osa Venäjän imperiumin kansanedustuslaitoksen historiaa; osa demokratian historiaa Venäjällä.

Näiden kohteliaiden juhlapuheiden lisäksi Naryškin toi keskustelussa esille omasta puolestaan tärkeän tutkimusajatuksen. Korkea vieras nosti esille lähestyvän vuoden 1917 satavuotisjuhlan ja sen merkityksen Suomelle. Samassa hän heitti mielenkiintoisena ajatusleikkinä ilmaan kysymyksen siitä, milloin Suomi olisi saanut itsenäisyytensä, jos vuotta 1917 ja vallankumousta ei olisi tullut. Naryškinin mukaan Suomi on tietenkin nyt itsenäinen, mutta entäs jos näin ei olisi vuonna 1917 käynytkään?

Vuonna 1917 Suomen itsenäisyyttä kannattivat varmimmin V. I. Leninin johtamat bolševikit. Myöhemmin muodostuvalle ”valkoiselle armeijalle” ajatus Suomen itsenäisyydestä oli täysin mahdoton. Muodollisesti ainoastaan Venäjän perustava kansalliskokous eli vallankumouksen jälkeen suunniteltu ”Venäjän kansan todellinen ääni” olisi voinut valtuuttaa tällaisen muutoksen. Johtopäätöksenä oli se, että tämä ”todellinen ääni” jäi kuulematta ja että siksi Suomen itsenäisyys on aina jotenkin hämärä tai kiistanalainen.

Tämä historiantulkinta on mielenkiintoinen siinä kun sitä vertaa V.V. Putinin esittämään selitykseen siitä, miksi Venäjä on aloittanut ”sotilaallisen erikoisoperaation” Ukrainassa. Silloinhan Venäjän presidentti esitti ajatuksen siitä, että Ukraina ei ole oikea valtio. Siksi sen ”denatsifikaatio” ja ”demilitarisointi” on perusteltua. On selvä, että tämän ajatuksen mukaan Ukrainan todellinen paikka on Venäjän kansojen perheessä. Ei ole myöskään kovin kaukaa haettua olettaa, että myös Suomen kohtalo pitäisi tässä ajattelussa asettaa Venäjän huomaan.

Palaa otsikoihin