Muutama sana Venäjän tulevaisuudesta

Pulloposti 2
Seppo Remes, KTL
Turun yliopiston kauppakorkeakoulun kunniatohtori

Nykyinen maiden välisten suhteiden aallonpohjaakin syvempi notko ei oikein luo kiihoketta Venäjän tulevaisuuden pohdiskeluun.  Mutta se täytyy kuitenkin tehdä.  Esittelen tässä kirjoituksessa muutaman skenaarion: muistettakoon, että skenaariot ovat pelkistyksiä, kärjistyksiäkin.  Niitä ei pidä ottaa aivan kirjaimellisesti, vaan kehitystendenssejä kuvaavina.  Ennen varsinaisia skenaarioita nostan esiin kolme asiaa, jotka näyttävät kohtuullisen varmoilta.

Aivan ensimmäiseksi, globaali kehitys kulkee kohti kahtiajakautumista: toisaalta demokratia, toisaalta autoritaariset järjestelmät.  Tämä luo ja jättää elintilaa myös Venäjälle, koska se ei ole yksin vaan tukenaan monia autoritaarisia maita sekä välimaastoon sijoittuvia maita: ehkä puolet maailman bruttokansantuotteesta.

Toinen varmuus on se, että Venäjä ei romahda.  Venäjän resurssit ovat yksinkertaisesti niin suuret, että romahdus ei ole realismia.  Miten Venäjä romahtaisi, jos Pohjois-Koreakaan ei ole romahtanut?  Jos tuollainen romahdus kuitenkin tapahtuisi, ydinsota olisi alkamassa, tai jo käyty.  Tämä ei liene kenenkään intresseissä.

Kolmanneksi, Venäjä on suuri maa, jolla on imperiumin vuosisatainen menneisyys ja imperiumin ”muisti” niin maan johdon kuin kansalaistenkin tietoisuudessa, suorastaan ”selkäytimessä”.  Tämä tulee ilmenemään vielä pitkään tulevaisuudessa, myös sodan päättymisen jälkeen.  Venäjä ei välttämättä halua sopeutua maailmanjärjestykseen vaan muuttaa sitä.

Näiden varmuuksien lisäksi on kaksi muuta olennaista piirrettä, jotka tulevat vaikuttamaan kaikissa tapauksissa Venäjän ja venäläisten tulevaisuuteen sekä myös Suomen suhteeseen Venäjään ja suomalaisten suhteeseen venäläisiin.  Näidenkin piirteiden suhteen on hyvä muistaa, että ne ovat pelkistyksiä, kärjistyksiäkin.

Ensimmäinen niistä on kysymys, jota on laajasti pohdittu: miksi venäläiset eivät reagoi sotaa vastaan?  Yksi syvällinen syy – manipuloinnin ja sorron ohella - on venäläisen elintavan olennainen piirre  -  jonkinlainen ”venäläinen fatalismi”, joka voidaan kiteyttää myös lauseeseen ”если надо, то надо” eli ”jos täytyy, niin täytyy”  -  jos täytyy mennä sotaan, niin sitten vain täytyy.  Venäläiset eivät ole aidosti kokeneet demokratiaa, heille suuri auktoriteetti valtion johdossa on paljon turvallisempi vaihtoehto.  On laajasti kysytty, voiko tämä muuttua.  Oma käsitykseni on, että kyllä voi, mutta kyse ei ole muutamasta vuodesta.  Sen lisäksi tarvitaan hyvää ”johtaja-onnea”.

Toinen tulevaisuuden piirre on se, että suomalaisen Venäjä-tuntemuksen taso tulee heikkenemään, osin jopa romahtamaan.  Tuntemusta Suomessa on julkisen vallan piirissä, akateemisessa tutkimuksessa, kansalaistasolla sekä liike-elämän piirissä; liike-elämä oli ehkä syvimmällä Venäjän reaalisten rakenteiden tuntijana; julkisella vallalla on kuitenkin laajimmat kontaktit ja syvällisempi politiikkatason tuntemus – tosin hyvin suppealla suomalaisella eliitin osalla.  Nyt kun lähes kaikki kontaktit ovat kiellettyjä, emme muutaman vuoden päästä enää todellakaan käsitä mitä Venäjä tai venäläiset miettivät ja miksi.  Tämä on minusta kovin vaarallista: suurten valtakuntaa koskevien virheiden riski kasvaa.  Venäjä on Suomen kannalta yksinkertaisesti liian iso ja liian lähellä ignoroitavaksi.  Ainakin epävirallisia kontakteja pitäisi mielestäni nytkin ylläpitää.  Tässä voitaisiin olla innovatiivisia menetelmissä.

Sitten siirrymme varsinaisiin skenaarioihin.  Tässä yhteydessä totean, että spekulointi sillä, miten ja milloin Putin siirtyy syrjään (joskushan se tapahtuu) on turhanpäiväistä.  Sen sijaan voidaan yrittää tarkastella lopputulemaa eli mitkä ovat maan olennaisimmat piirteet 10-20 vuoden kuluttua.

Kaikissa skenaarioissa avoin sota Ukrainaa vastaan loppuu tuolla aikaperspektiivillä, rauhaan tai välirauhaan.

Kaikkein vaarallisin, Suomelle jopa eksistentiaalinen, on ”Pohjois-Korea -skenaario”.  Tässä skenaariossa Venäjän eristäytyy ja me eristämme sen erittäin tehokkaasti.  Maa keskittyy täysillä resursseillaan  tuottamaan aseita ja varustautumaan; sotatalous kymmenen vuoden aikana saa paljon aikaan.  Venäjästä tulee reaalinen  sotilaallinen uhka Euroopalle, myös ilman ydinaseita.

Asukkaiden enemmistö on kiihkeän ”Venäjä-fundamentalisteja”, uskoen kaiken mitä Kreml sanoo, peläten aidosti propagandan pelottelua Lännen hyökkäyksestä, ja ollen näin uhrivalmiita; vuosi vuodelta tämä vain vahvistuu.  Tätä trendiä vahvistaa jo nyt lastentarhoissa ja kouluissa aloitettu ”patrioottinen” aivopesu, joka on yllättävän tehokasta, jo nyt, puhumattakaan kymmenestä vuodesta.  Tähän yhdistyy liki täydellinen vapauksien puuttuminen: olipa kyse mistä vapauksista tahansa.

Skenaariossa olennaisinta on omaehtoinen eristäytyminen sekä hyvin tehokas ulkoinen eristäminen; tämä ei ole enää markkinataloutta.  Maa siirtyy taloudellisesti hyvin pitkälle Kiinasta riippuvaiseksi. Omavaraisuus huonolla laadulla on talouden olennainen piirre; sitä mitä ei osata tehdä, ei vain ole!

Mitä pidempään nykyinen presidentti jatkaa tehtävässään, sitä varmemmin kehitys kulkee tähän suuntaan.

Toinen perusskenaario on pitkähkö epävakauden aika, joka voi alkaa myöhemmin tai jo muutaman vuoden päästä, esimerkiksi presidentin vaihtuessa.  Epävakaus merkitsee hallitusten vaihtumista, heikkoa presidenttiä, eliitin ryhmien keskinäistaistelua.  Taloudellisesti kyse on ainakin osittaisesta kaaoksesta, uudenlaisesta oligarkiasta.  Ydinaseet pysyvät toki kontrollissa, vaikka järjestelmän toimintakyky ja tehokkuus reippaasti heikkenee. 

Hallitukset voivat olla hyvinkin erilaisia suuntauksiltaan, voivat vaihtua zik-zak -liikkeenä muutaman vuoden välein, vaikka todennäköisintä on nykyisen tyylisen valtionkapitalismin ja vapauksien puuttumisen jatkuminen.  Hyvin paljon, ratkaisevasti, riippuu kulloisestakin johtajasta, joka ei välttämättä ole presidentti.  Tässä skenaariossa yksi mahdollinen lopputulema, tosin kovin epätodennäköinen, on Jeltsin-tyyppisen presidentin tai vahvan pääministerin valinta johtoon. Tämä epävakauden skenaarion alavaihtoehto voi toteutua lähinnä onnellisena sattumana, kansan ja eliitin kyllästyttyä puolikaaokseen.

Reaalielämässä Venäjän tulevaisuudessa kumpikaan skenaario tuskin toteutuu sellaisenaan.  Mahdollisia ovat niiden erilaiset yhdistelmät: esimerkiksi Pohjois-Korea skenaario ei kokonaisuudessaan toteudu, koska sitä vastustetaan ja edes Putin ei saa sitä läpi.  Voi myös olla, että maa alkaa taas avautua, mutta sisäiset vapaudet eivät laajene.  Olen myös hyvin vakuuttunut, että Putinin jälkeinen presidentti ei ole likimainkaan yhtä vahva johtaja kuin hän.

Suomen ja suomalaisten kannalta askarruttaa kolme asiaa.  Ensiksikin kontaktien harveneminen ja lähes kokonaan katoaminen.  Se on suuri ongelma; sitä suurempi, mitä pidempi aika kuluu.  Tiedon puuttuessa suurten poliittisten virheiden riski kasvaa.  NATOn sinänsä hyvä tiedustelutieto ei tätä aukkoa korvaa.

Toinen on Pohjois-Korea -skenaarion reaalinen vaarallisuus.  Tekisi mieli toivoa, että löytyisi joitain toimintatapoja, jotka sitä ehkäisisivät.  Yksi mielestäni on se, ettei Venäjää saa liian täydellisesti eristää; raketti osuu omaan nilkkaamme.  On löydettävä jotain, mitä venäläisille voidaan tarjota, jotta he vastustaisivat, edes passiivisesti, tätä skenaariota.

Kolmanneksi olisi tärkeää – jos Venäjällä avautuu uusi demokraattinen suuntaus – että Länsi antaisi sille nopeasti vahvan tukensa.  Parhaassakin tapauksessa tuo uusi suunta on sisäisesti heikko ja on suuri riski, ettei se elä pitkään ilman Lännen konkreettista apua.  Merkittävä ja nopea taloudellinen ja poliittinen tuki olisivat tärkeimpiä.  Tuo uusi avautuma, siis nyt lähinnä teoreettinen, ei missään nimessä ole johdonmukainen eikä likimainkaan täydellinen.  Tuossa tilanteessa toivoisin, että perfektionistit Lännessä väistyisivät takavasemmalle.  Aikaa ei tule olemaan paljon; navakka pohjoistuuli voi paiskoa ikkunat nopeasti kiinni.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin