Moninapaisuudesta ei ole geopolitiikan selittäjäksi

Pulloposti 18
Olli-Matti Mikkola
Tutkija, FT
Luonnonvarakeskus

Viime aikoina Suomessakin on kuultu maailmanjärjestyksen selityksenä siirtymisen moninapaisuuteen, jonne on kuljettu kylmän sodan kaksinapaisuuden ja sitä seuranneen yksinapaisuuden kautta. Napaisuus on helposti ymmärrettävä hahmotus, jonka ympärille omaa tai vierasta toimintalogiikkaa voidaan jäsentää. Poliitikon tai valtiojohdon puheet napaisuudesta ovat alueisiin liittyvää geopolitiikan tekoa ja ne rakentavat maailmaa puhujansa auktoriteetin avulla haluttuun tai haluamattomaan suuntaan.

Moninapaisuuden hahmotus sai suosiota 1990-luvulla Venäjällä, jossa se lienee saanut vaikutteita yhdysvaltalaisen Samuel Huntington ajattelusta maailman jakautumisesta kulttuuripiireihin. Venäläisenä moninapaisuuden alullepanijana voidaan pitää Jevgeni Primakovia, jonka doktriiniksi nimetyssä ajatuksessa Venäjä, Kiina ja Intia muodostavat vastavoiman Yhdysvalloille. Vuonna 1997 Venäjä teki yhdessä Kiinan kanssa YK:n julkilausuman, jossa maat toivovat moninapaista maailmanjärjestystä. Presidentti Putin on 25 vuotta julistanut toistuvasti puheissaan maailmasta tulevan moninapaisen, kunnes viime kesänä Shanghain yhteistyöjärjestön kokouksessa hän totesi sen olevan todellisuutta.

Yleensä ei ole Suomen edun mukaista toistaa Putinin asialistaa, joten maailmaa ei kannattaisi selittää moninapaiseksi. Moninapaisen maailmanjärjestyksen sisältö on helppo kyseenalaistaa asettamalla yksinkertaisia kysymyksiä: Mikä tekee navasta navan? Millä napaisuus mitataan? Mitkä ovat moninapaisen maailmanjärjestyksen navat ja montako niitä pitäisi olla? Milloin joku voi kutsua itseään navaksi? Mitä sitten kun moninapaisuus on saavutettu? Vastauksissa tulisi pohtia kokonaisuutena geopoliittista ja geotaloudellista valtaa niin määrällisin kuin laadullisin mittarein. Esimerkiksi ydinaseiden määrän perusteella maailman voitaisiin todeta olevan kaksinapainen (USA ja Venäjä), kuten myös väestöllisesti (Intia ja Kiina) ja taloudellisesti (USA ja Kiina). Sotilasmenoilla mitattuna maailmassa on yksi napa (USA), mutta sotaa käymällä Venäjä pyrkii saamaan Neuvostoliiton myötä menettämänsä geopoliittisen äänen takaisin.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen realistisen teoriakoulukunnan voimatasapainon ajatus sopi kaksinapaiseen maailmaan. Moninapaisuudessa on vaikea kuvitella voimatasapainon löytämisen mahdollisuutta ja tilannetta, jossa yksikään navoista ei pyrkisi johtavaksi navaksi muiden kustannuksella. Epätasapainoinen moninapaisuus ei ole moninapaisuutta – kilpailuasetelma säilyy valtioiden valtakamppailun lähteenä. Moninapaisuus on Venäjän kuvittelema konstruktio ja työkalu, jolla se pyrkii edistämään omaa etuaan ja vaikutusvaltaa etupiiriksi kokemallaan alueella. Yksi- tai kaksinapaisuus ei takaisi Venäjälle napa-asemaa. Moninapaisuus on kuin liberalismin asuun puettu uusrealistinen strateginen harhautus, jolla Venäjä pyrkii vakuuttelemaan muulle maailmalle oman vaikutusvaltansa kasvua.

Venäjän lähtökohtana on, että turvallisuutensa takaamiseksi sen on saavutettava tunnustettu asema kansainvälisessä politiikassa ja osallistuttava yhtenä suurvalloista merkittävien kansainvälisten kysymysten ratkaisuun. Moninapaisuuden kilpailuasetelma tekee siitä yksi- tai kaksinapaisuutta vaikeammin ennakoitavan. Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle haasteen muodostaa vallan jakaminen suurvaltojen kesken, mutta sen käyttäminen monenkeskisten instituutioiden kautta. Pienten valtioiden on vaikea suojautua toiminnalta, jonka tavoitteena on heikentää kansainvälisten instituutioiden merkitystä. Näkökulmasta riippuen kansainvälisessä järjestelmässä on nolla-, yksi-, kaksi- ja moninapaisuuden piirteitä. On siis tarpeetonta tyytyä venäläiseen hahmotukseen.

Napaisuuksien sijaan maailmanjärjestystä voitaisiin pohtia väistämättömien maailmanlaajuisten muutosilmiöiden kautta. Ilmaston kuumeneminen, luontokato sekä energian ja digitaalisaation ns. kaksoissiirtymä jakavat geopoliittista ja geoekonomista valtaa uudelleen. Kaikkien on otettava ne huomioon huolimatta siitä, tunteeko jokin taho itsensä yhdeksi maailman navoista. Energiasiirtymää ajaa päästötön energia ja digitaalisessa siirtymässä tekoäly pureutuu laajasti yhteiskunnan rakenteisiin. Luonnonvarojen kysyntä ja hyödyntäminen saa geopoliittisia ulottuvuuksia, kuten olemme Ukrainan ja Grönlannin tapauksissa nähneet. Kiina juoksee uusiutuvassa energiassa kovaa, Yhdysvalloissa haikaillaan fossiilisten perään ja Venäjä odottaa monin osin lähtötelineissä. Suomella on mahdollisuuksia parantaa geopoliittista asemaansa esimerkiksi vetytalouden avulla. Luonnonvarojen ja uusiutuvan energian merkitys kasvaa osana kokonaisturvallisuutta ja niiden turvaaminen on pidettävä Suomen omissa käsissä.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin