Mitä on arvopohjainen realismi?

Pulloposti 79
Kimmo Kiljunen
Kansanedustaja (sd.)
Valtiotieteiden tohtori

Käsite arvopohjainen realismi on noussut näyttävästi poliittiseen keskusteluun Alexander Stubbin tultua tasavallan presidentiksi. Juuri päättyneillä suurlähettiläspäivillä hän totesi: ”Elämme uutta aikakautta. Siirrymme aktiivisesta vakauspolitiikasta kohti arvopohjaista realismia.”

Onko presidentti Niinistön ulkopoliittinen linja korvautumassa presidentti Stubbin uudella määrityksellä? Onko silti kyse vain terminologian muuttumisesta, eikä politiikan sisällöstä?

Arvopohjainen realismi vaikuttaa käsitteenä kiintoisalta. Sillä uusi tasavallan presidentti kytkee itsensä Suomen reaalipolitiikkojen pitkään ketjuun. Samalla hän hyväksyy edellisen hallituksen doktriinin ”ihmisoikeusperustaisesta” ulkopolitiikasta.

Tarkemmin ajateltuna, kukapa ei olisi arvopohjainen realisti. Meillä on ihanteita ja arvoja, joiden puolesta elää ja ponnistaa. Kukapa ei sanoisi paasikiveläisittäin: ”Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”. Tämän tekstin näemme lähtemättömästi kiveen hakattuna eduskunnan edustalla presidentti J.K. Paasikiven muistomerkissä.

Ulkoministeri Elina Valtonen täydensi presidentti Stubbin ajattelua suurlähettiläspäivillä kysyttäessä, mitä arvopohjainen realismi tarkoittaa. Me emme tiedä mihin maailma on menossa, mutta me tiedämme, mihin haluaisimme sen menevän, kiteytti ulkoministeri.  

Tämäkin määritys tuntuu ytimekkäältä. Mutta onko se itsestäänselvyys, joka ei oikeastaan avaa mitään?

Kuka ja millainen on arvopohjainen realisti? Kyynikko leimaisi hänet hihhuliksi, jolla on jalat maassa. Kirjaviisaalle hän on idealisti, joka tunnistaa tosiasiat. Ulkopoliittisena toimijana hän nojaa universaaleihin arvoihin kovassa maailmassa. Valtiomiehenä arvopohjainen realisti puolustaa kansakunnan eksistenssiä valtapoliittisessa väännössä.

Jokaiselle jotakin. Onko uusi ulkopoliittinen mantramme tyhjä, joka ei tarkoita mitään, koska se tarkoittaa kaikkea ja koskee kaikkia.

Ensinnäkin kaikki kansainvälisen politiikan toimijat voivat sanoa olevansa arvopohjaisia realisteja. Näin on, oli sitten kyse julkeimmasta tyrannista tai valistuneimmasta päämiehestä. Niin likaiset temput kuin jaloimmat teot voidaan perustella arvopohjaisesti. Tarkoitus pyhittää keinot. Jesuiittamoraali on ollut maailman historiassa hallitseva vallankäytön etiikka: pahat teot perustellaan hyvällä tahdolla.

Toiseksi kattamalla kaiken - sekä hyvät aikeet että huonot teot - ei kateta mitään. Harjoitettavan politiikan sisältö ei aukea.

Kiinalaiset ovat kirjanneet ”arvopohjaisen realisminsa” perustuslakiin: Kiinan kansantasavalta on ”kansan demokraattinen diktatuuri” ja ”sosialistinen markkinatalous”. Kaikki kelpaa. ”Ei ole väliä onko kissa valkoinen tai musta, kunhan se pyydystää hyvin hiiriä” sanoi Deng Xiaoping lakonisen pragmaattisesti purkaessaan Maon kommunistisen Kiinan tiukan arvopohjaisen yhteiskuntajärjestyksen.

Ulkopolitiikassa arvopohjainen realismi näyttäytyy pragmaattisena toimintana, joka kunnioittaa yleviä arvoja ajettaessa kapeita omia etuja. Viime kädessä käy niin, että arvojen värillä ei ole niin väliä, kunhan raadolliset intressit ja valta-asema varmistetaan. 

Ongelmaksi uskottavassa ulkopolitiikassa tulee se, että liian usein määritellyt arvot ja toteutettu politiikka eli realiteetti ovat vastakkain. Sanomme yhtä, teemme toista. Tasavallan presidentti Stubb yritti puheessaan suurlähettiläspäivillä ylittää tämän uskottavuuskuilun. Hän totesi: ”Määrittelen arvopohjaisen realismin kokoelmana universaaleja, vapaudesta, perusoikeuksista ja kansainvälisistä säännöistä nousevia arvoja, jotka huomioivat globaalin monimuotoisuuden, kansallisvaltioiden, alueiden ja kulttuurin sekä historian realiteetit.”

Universaalit arvot, jotka huomioivat kansalliset valtaintressit? Yhteiset vapausarvot ja perusoikeudet yhtäällä ja globaali monimuotoisuus ja historian realiteetit toisaalla. Yritetäänkö näin ympyrästä neliötä?

Ei ihme, että presidentti Stubb näkee ristiriidan. ”Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa joudumme päivittäin punnitsemaan arvoja, realismia ja intressejä. Myymmekö aseita autoritääriseen maahan, joka taistelee terrorismia vastaan? Ostammeko meille välttämättömiä aseita mailta, joiden politiikka ei vastaa arvojamme? Miten ja millä perustein kohdennamme kehitysapumme? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä.”

Ja listaa voi jatkaa: Arvona on vapaakauppa, käytännön politiikka on protektionismia. Kumppanilta toivomme ihmisoikeussopimusten kunnioittamista, kun vastustajan tuomitsemme ihmisoikeusrikoksista. Liittolaisen preventiivinen offensiivi näyttäytyy vastapuolen tekemänä brutaalina hyökkäyksenä.   

Kummalla on pääpaino, arvoilla vai reaalipolitiikalla, kumpi määrää, hyvä tahto vai valtaintressit? Onko tämä se dilemma, jonka peittämiseksi käsite arvopohjainen realismi on synnytetty?

Sivistyssanakirjan mukaan doktriini määrittelee valtion harjoittaman politiikan keskeisen sisällön ja toimintatavan. Kun Suomessa nyt totuttaudutaan presidentti Stubbin kehittämään uuteen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen oppiin, arvopohjaiseen realismiin, on kysyttävä sen merkitystä ja tarkoitusta. Miksi otetaan käyttöön termi, joka ei oikein määrittele mitään ja perustelee politiikan kuin politiikan, jos ja kun se katsotaan tarpeelliseksi.

Perinteisesti ulkopoliittiset doktriinit ovat pelkistettyjä kiteytyksiä halutusta politiikasta: ”Hyvät naapuruussuhteet”, ”puolueettomuuspolitiikka”, ”reunavaltiopolitiikka”, ”rauhanomainen rinnakkaiselo”, ”Amerikka ensin”, ”ihmisoikeusperusteinen ulkopolitiikka”, ”aktiivinen vakauspolitiikka”. Tällaiset määritykset ja doktriinit sanovat olennaisimman harjoitettavan politiikan tavoitteesta tai toimintatavasta.

Entä ”arvopohjainen realismi”? Aika näyttää, mikä sen konkreettinen sisältö on. Tärkeintä lienee, että voimme sitä yhdessä, kansakunnan kokonaisetu huomioiden kehittää. 

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin