Millaisia kertomuksia kerromme merestä nyt ja tulevaisuudessa

Pulloposti 41
Maarit Lappalainen
Program Manager
Carinafour

Syyskuisella Airistolla puhaltaa puuskissa 13 metriä sekunnissa. Päivä on harmaa ja vettä vihmoo kylmästi. Kaapeista kaivetaan sadekamppeet, villakerrastot, pipot ja hanskat, jotka tosin kastuvat sekunnissa jäätävän nihkeiksi. Kesän lämpö ja lempeät tuulet ovat muisto vain. Mikä saa viittäkymmentä käyvät, tavalliset ihmiset lähtemään merelle kerta toisensa jälkeen jo yli 30 vuoden ajan? Miten suhde mereen ja meriluontoon muodostuu? Minkälaisen perinnön mereen liittyen haluan jättää omille lapsilleni? Mereen mahtuu monta muistoa, joista tämä suhde rakentuu.

Muistan kesän 1990-luvun alussa, kun silloisen poikaystäväni, nykyisen mieheni kanssa olimme purjehtineet Utöhön. Helteisen merimatkan jälkeen meillä oli kiire pulahtaa vilvoittavaan veteen. Naapuriveneen väki kauhisteli, miten uskallamme uida, kun vedessä on ”sitä sinilevää”. Katselimme paikallamme polskien ja kummastellen vettä, jossa todellakin kellui pienen pieniä hitusia. Emme osanneet varoa, koska emme olleet kuulleet sinilevästä aikaisemmin.

Sen jälkeen ei ole tainnut kesää mennä, ettei sinilevä tai ylipäätään meren hyvin- ja pahoinvointi ole tavalla tai toisella kulkenut purjehdusretkillä mukana. Milloin levä estää uimisen kokonaan tai milloin tutkitaan styyran ja paaran kylkiä ja mietitään, kummalla puolella voisi paremmin kastautua – ainakin suu ja silmät kiinni. Toisinaan levä tukkii moottorin, toisinaan purjehditaan hernesoppaa muistuttavassa vedessä. Onneksi myös iloitaan kirkkaista vesistä ja sukelletaan turvallisin mielin. Parhaillaan pohditaan, onko rakkolevä oikeasti palannut takaisin puhtaamman veden merkkinä vai onkohan vain kyse siitä, että se on sopeutunut huonompaan vedenlaatuun. Merikotka kuitenkin liitää ilahduttavasti yhä useammin taivaalla.

Merellinen elämä antaa paljon. Rannaton sielunmaisema avautuu edessä, ajatukset kilpistyvät aaltojen liikkeeseen, auringonnousu enteilee mukavaa purjehduspäivää, vene on täynnä rakkaita ihmisiä, uusi satama odottaa tutkimusretkeläisiä ja illan tullen painutaan porukalla saunan lämpöön pesemään tuulen tuiverrus tukasta. Retkistä riittää kokemuksia kerrottaviksi.

Merisuhde muodostuu omien muistojen lisäksi myös toisten kertomuksista. Perheemme sukutarina liittyy fregatti Suomen Joutsenen matkoihin. Isoukki pääsi nuorena miehenä laivastoon ja suurille vesille Suomen Joutsenen miehistössä. Hän oli armeijassa kunnostautunut tykistökenraali ”Ville-Petteri” Nenosen silmissä, jonka puoltolauseella palvelu Suomen Joutsenella järjestyi. Kap Hornit ja muut seikkailut muistettiin, vaikka vanhuus muuten vei muistin. Tällaiset kertomukset vaikuttavat voimakkaasti lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten ajatuksiin.

Minkälaista tarinaa me voimme kertoa eteenpäin merestä? Toivottavasti tulevaisuudessa iloisempaa ja hyvää usein julkisuudessa olevien murheellisten uutisten lisäksi. Päätän tällä kertaa oman meritarinani syyskuun purjehdusviikonlopulta Einon ajatuksiin: ”Ulkona ulapalla myrskyt ne pauhaa, täällä on lämmintä, täällä on lauhaa. Lahti on tyyni ja selkeä vaan. Laske jo lahtesi valkamaan.”

Maarit Lappalainen työskentelee Carinafourissa, joka tarjoaa konsultointi-, logistiikka- ja esivalmistuspalveluja muun muassa meriteollisuuden tarpeisiin. Carinafour on mukana EU:n ECOPRODIGI-projektissa – missä kirjoitetaan hienoja kertomuksia siitä, miten digitalisaation avulla luodaan hukaton materiaalivirta, joka vähentää merienkin kuormitusta. Tutustu lisää: www.c4.fi ja http://ecoprodigi.eu/

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin