Meri yhdistää ja erottaa

Pulloposti 44
Mihail Berg
Kirjailija, toimittaja

Pullopostin kesäsarjassa keskitetään katse Venäjään, sen historiaan ja maan nykytilanteeseen.

Erään kuvaannollisen ilmaisun mukaan Königsberg on Itämeren Guantanamo. Kaliningradiksi muutettuna se nimittäin on nostettu kuin tähti joulukuusen latvaan ja vieras maa ympäröi sitä kuin saarta. Ennen talvisotaa 1939–1940 myös Leningrad oli samanlainen Guantanamo, sekin oli Venäjän valtion valloittama etuvartioasema Itämerellä ja Puškinin tunnetun lausuman mukaan ikkuna Eurooppaan.

Itämeren rannikko ei ole Venäjälle niinkään raja maan ja veden välillä kuin oman ja vieraan välinen raja. Venäjän valtiolle se on vaarallinen ja vihamielinen, sille venäläisen yhteiskunnan osalle, jota kutsutaan intelligentsijaksi ja joka on monessa suhteessa valtion vastapuoli, se taas on satumaisen puoleensavetävä ja houkutteleva. Neuvostovallan aikaan, ennen Gorbatšovin perestroikaa matka Baltian maihin oli matka kiellettyyn ja jännittävään paratiisiin, missä neuvostolaisuus ei kokonaan päättynyt, mutta menetti olennaisesti tutun ja niin kyllästyttävän siivoamattomuuden, ideologisella vastakkainasettelulla aseistautuneen jyhkeyden. Muistan, miten minut tuotiin koululaisena ensimmäisen kerran Viroon, Tarttoon. Silloin en vielä tiennyt, että täällä opettaa neuvostovastaisen älymystön kulttihahmo, semiootikko Juri Lotman, mutta tunsin heti, että olin tullut jonkinlaiseen nurinpäin kääntyneeseen ja hämmästyttävään maailmaan. Kyse ei ollut vain keskiajan merkeistä, toisenlaisesta arkkitehtuurista, täällä itse elämä näytti vapautuneen ideologisesta kääreestä ja virtaavan toiseen suuntaan. Jos minulta kysyttäisiin, missä mielessä toiseen, pysähtyisin puhtaasti ulkonaisiin yksityiskohtiin, jotka johtuvat ortodoksian ja protestanttisuuden erosta. Tämä tunnollinen, hiljainen sopusuhtaisuus, kohtelias etäisyys, vaimeat hillityt emootiot, jotka tykkänään puuttuivat neuvostoelämästä ja sen karkeasta meuhkaamisesta, rosoisuudesta, osien yhteensopimattomuudesta ja epäjärjestyksestä suuressa ja pienessä, kaikki tämä näyttäytyi kontrastina ja houkuttelevana tuntemattomuutena.

Ei ollut sattumaa, että monet pietarilaiset-leningradilaiset intelligentit viettivät mieluusti lomansa Baltian kylpylöissä Jurmalassa Riian lähellä tai Narva-Jõesuussa Virossa. He ikään kuin sukelsivat lännen hiljaisiin vesiin, huuhtelivat sielunsa ottamalla lomaa neuvostolaisesta kulmikkuudesta, ortodoksisesta mahtipontisuudesta, ainaisesta roskaamisesta ja holtittomuudesta pitäen Baltian maita korvikkeena ulkomaille, kun matkat länteen oli totaalisesti kielletty ja ne sallittiin vain ideologisesti koetelluille virkamiehille, näyttelijöille ja urheilijoille. Baltian maat hohtivat heijastunutta valoa länsimaista kuin huonekalukaupan näyteikkuna, ja jopa neuvostolaiset irtopäälliset arjessa kajastivat näyttäen millaista elämä voi olla, jos sitä ei suolata tynnyrissä ortodoksisten kurkkujen kanssa.

Sittemmin aloimme matkustaa kesäkuukausiksi Narva-Jõesuuhun, jonne ajettiin muutama tunti Leningradista perinteisen huonoa ja varsin tuskallista, kuoppaista ja ruuhkaista tietä pitkin. Mutta tämä tie koettiin maksuna mahdollisuudesta elää jonkin aikaa siistissä hoidetussa maailmassa, protestanttisten sapluunien mukaan rakennetussa, oli kauppoja ilman tyhjiä hyllyjä, kahviloita ja pikku ravintoloita ilman neuvostohävyttömyyttä. Kahvin ja croissantien tuoksu oli äkillinen kuin vihellys. Ihmiset puhuivat aksentilla, joka tulkittiin merkiksi siitä satumaisesta vieraudesta, joka puuttui läpitunkevan alastomasta, meluisasta ja köyhästä neuvostoarjesta. Jo Itämeren ranta oli periaatteellisesti erilainen kuin sama meri Leningradin laitamilla. Kyllä, myös Leningradin lähellä oli muutama hiekkaranta, joita neuvostoelämä ei vielä ollut pilannut kokonaan ja joissa oli säilynyt suomalaisen menneisyyden vivahde jäänteinä vieraasta ylellisyydestä. Mutta ne olivat sellaisia läikkiä, kuin kuura pakkasen valtaamissa laseissa, joka suli silmissä, kun uunia lämmitettiin. Hiekkaranta Narva-Jõesuussa taas oli ei-neuvostolaisen rannan pitkälle jatkuva perspektiivi, se jatkui joka suunnassa sinne jonnekin, länteen, jonka meille, venäläiset hylkiöt aavistimme tai ennakoimme katseelta kätkettyinä rantoina samaisessa Suomenlahdessa, Itämeressä, lännen meressä.

Venäläiselle maailmalle meri merkitsee kaikkiaan siirtymistä toiseen maailmaan. Kaikki merensä on Venäjä, alun perin arovaltio, joutunut valloittamaan. ”Kyllä, me olemme skyyttejä, kyllä – me olemme aasialaisia, vinoin ja ahnain silmin!”, huudahti haastavasti loukkaantumisen kätkien runoilija Aleksandr Blok. Ei vuoria, ei meriä, vain laakea maa. Ei ole sattumaa, että eräs ensimmäisistä venäläisistä matkan kuvauksista on nimeltään ”Matka kolmen meren taakse” *). Eli kauas ja vieraaseen maahan. Meri siltana toisen luokse, ennen kaikkea länteen, on hyvin usein viimeinen toivo, vapauden synonyymi. Ja ennen kaikkea Itämeri. Vaikka sekin on pettävä: kun Puškin sai kuulla dekabristien kapinan kukistamisen jälkeen 14. joulukuuta 1825, että piiloutumista yrittänyt dekabristi Nikolai Turgenev oli tuotu takaisin Pietariin laivalla, hän huudahti epätoivoisena: Kas sellainen on ylistetty meremme! Ja lähetti ystävälleen Pjotr Vjazemskille runon, jossa merta kutsutaan muinaiseksi murhamieheksi: ”Älä ylistä sitä. Iljettävänä vuosisatanamme harmaa Neptunus on maan liittolainen. Kaikissa olotiloissa ihminen on joko tyranni, petturi tai vanki.” Tämä on täydellinen luettelo rooleista, jotka heti syntyessään saa venäläinen, joka käyttää länttä ikään kuin metafyysisinä kainalosauvoina synnynnäiseen rampuuteensa.

Tietyssä mielessä tämä jatkoi venäläiselle älymystölle luonteenomaista asemoitumista sen kieltäessä Venäjän valtion, sen häikäilemättömän propagandan ja itsekehun, joihin sekoittuu alemmuuskompleksi, piintynyt kuin hienhaju. Ja turha, mutta loputon yritys kääntää tämä alemmuuskompleksi ideologisen ylivertaisuuden kompleksiksi. Kykenemättömänä rakentamaan sosiaalista järjestystä Venäjän valtio suojautuu moitteilta toitottamalla näennäistä hengellistä ylemmyyttä, joka tosiasiassa oli aineellisen, perinteisesti venäläiselle järjelle hahmottumattoman ja saavuttamattoman kieltämistä. Ja sen korvaamista säälittävällä ideologisella rakennelmalla nimeltä venäläinen henkisyys.

Putinin valtion tämänpäiväinen konflikti lännen ja kyseistä valtiota arvostelevan venäläisen älymystön kanssa kulkee Itämeren rantoja pitkin. Erilainen suhtautuminen länteen erottaa älymystöä ja valtaa, jota tukee se osa yhteiskuntaa, jota valta yrittää kutsua kansaksi. Runoilija Mandelstamin esittämä venäläisen patriotismin määritelmä onkin hyvin tarkka: Ja rakastan tätä surkeaa maata, koska muuta en ole nähnyt. Hänkin puhuu kovasta maasta, tästä maasta: hengitettyä ei saa, ja kova maa kihisee matoja. Putinin vallalle länsi on vihollinen. Jos sitä ei saakaan tuhottua välittömästi, niin se pitää paljastaa helvetiksi, henkisyyden puutteen ja valheen valtakunnaksi. Länsimaistunut älymystö taas tulkitsee kyseisen lännen ellei nyt paratiisiksi, niin sen heijastukseksi ei niinkään näyteikkunoissa kuin sosiaalisissa instituutioissa ja samaisessa protestanttisessa täsmällisyydessä ja ryhdikkyydessä, joka on vastakkainen ortodoksiselle järjelle. Älymystö onkin valtion kielto: pimeys ja valo vaihtavat tässä paikkaa. Ne ovat toistensa vastakohta ja yhdistyvät samalla toisiinsa kuin rantaviiva. Kuin Itämeren ranta, jonka toinen kylki ulottuu ulkoiseen ja loistavaan paratiisin, toinen taas on kääntynyt ortodoksisen kovan maan puoleen. Sitä luonnehtii epäkunnioitus sitä kohtaan, mitä sanotaan vapaudeksi olla olematta samanlainen kuin kaikki muut. Tämä on varmaan väärin tulkita konfliktiksi hyvän ja pahan, mustan ja valkoisen välillä, koska on mahdotonta osoittaa, että hyväksi mainittu alkaa meren takana ja kaikki paha on siellä maan pinnalla. Mutta joka tapauksessa Itämeri on venäläisille raja maailmoille, joiden välillä ei näyttäisi olevan sopua eikä voi olla rauhaa.

Tosin Venäjä välistä sirottelee päänsä päälle tuhkaa, julistaa menneisyyden ja siinä luvussa ylimielisen itseensä sulkeutumisen virheeksi ja pyrkii dialogiin lännen kanssa. Se muistuttaa, että meri, myöskin Itämeri ei vain erota, vaan yhdistää. Tavallisesti tämä tapahtuu kansallisen onnettomuuden jälkeen – nälänhädän, teknologisen katastrofin kuten Tšernobylin räjähdyksen tai tappion sodassa (Itämaisessa sodan Nikolai I:n aikana, Venäjän-Japanin sodan Nikolai II:n, Afganistanin – Gorbatšovin aikana), mikä käynnistää ikuisen alemmuuskompleksin ja levittää käsivarret lännelle, joka julistetaan normiksi. Itämeri näyttää lämpenevän silmissä, sitä huuhtelee henkinen Golf-virta ja se muuttuu Välimereksi ja sen kahvikulttuuriksi. Leningrad-Pietari lakkaa olemasta kolmen vallankumouksen kaupunki ja näyttää lähes hansakaupungilta, meren suolaamalta ja kaikille vapauden tuulille avoimelta.

Mutta avoimuuden ja dialogin kausi ei jatku pitkään, vaikka tämäkin suunta omaksutaan menestyksekkäästi ja kopioidaan lännen teknologisia saavutuksia, jotka ovat välttämättömiä eristäytymisestä aiheutuneen jälkeenjääneisyyden vähentämiseksi. Mutta kun jälkeenjääneisyys teknologiassa vähänkin pienenee, niin vastaavasti herää kansallinen ylimielisyys. Dialogi lännen kanssa herättää epäilyksiä, koska länsi ei kiirehdi tunnustamaan Venäjän suuruutta. Ja vastaukseksi aloitetaan jälleen prosessit, jotka merkitsevät eristäytymistä ja itsensä kokemista väärinymmärretyksi ja arvonantoa paitsi jääneeksi hengellisten valaistumisten lähteeksi. Dialogi valuu jälleen tyhjiin, ja meri, se sama Itämeri, joka vielä eilen oli ikkuna Eurooppaan ja silta Venäjän ja lännen välillä, muuttuu jälleen läpitunkemattomaksi rajaksi, vaaralliseksi ja vihamieliseksi. Muinaiseksi murhamieheksi, joka on tarpeeton tässä elämän juhlassa.

Tämä voi näyttää vain Itämeren meri-ilmastolta ja vaihtelevalta säältä, mutta pikemminkin tämä on juuri se sykli, joka määrittelee Venäjän historian: aluksi eristäydytään kaikista, sulkeudutaan kansalliseen ylimielisyyteen ja loukkaantumiseen. Joudutaan umpikujaan, nälänhätään, kurjuuteen ja itseinhoon, ja sitten avaudutaan riemukkaasti maailmalle, pidetään Eurooppaa kotina ja Itämerta avattuina käsivarsina. Omaksutaan kiireesti teknologiset saavutukset, mutta itse kädet puristuvat jo nyrkkiin, ja syleilyjen tilalle ilmestyy nyrkkeilyasento.
Ja niin ”ikuinen taistelu, rauhasta vain unta näemme” (Aleksandr Blokin tunnetusta runosta).

*) Afanasi Nikitin (ven. Афана́сий Ники́тин, kuoli 1472) oli venäläinen kauppias, joka dokumentoi matkansa Intiaan yhtenä ensimmäisistä eurooppalaisista. Hän kuvailee matkaansa teoksessa Matka kolmen meren taakse (Hoždenije za tri morja), joka tarjoaa historioitsijoille arvokasta tietoa aikakauden Intiasta.

Mihail Berg oli Leningradin maanalaisen vapaan kirjallisuuden keskeisiä kirjoittajia ja toimittajia ja on työskentellyt Radio Svobodassa. 2006 hän julkaisi kriittisen kirjan ”Kirje presidentille” (suomeksi Like 2006, suom. Jukka Mallinen) ja jouduttuaan painostuksen kohteeksi muutti Yhdysvaltoihin Bostoniin.

Artikkelin on suomentanut Jukka Mallinen

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin