Lapsen kyynel ja pommitettu lastensairaala

Pulloposti 42
Jukka Mallinen
Kirjailija, kääntäjä ja Suomen PEN:in entinen puheenjohtaja

Pullopostin kesäsarjassa tuodaan keskiöön sodan varjossa taisteleva Ukraina.

Frankfurt-am-Mainissa asuva venäläinen runoilijatar kertoi viime syyskuussa venäjänkielisten runoilijoiden festivaalissa Tartossa opiskelleensa venäläistä kirjallisuutta Harkovin yliopistossa – nyt hänen yliopistonsa on pommitettu raunioiksi. Hän kysyi "Mitä tulee mieleen sanasta Venäjän kirjallisuus - lapsen kyynel, lentävä Margarita vai Venäjän armeija pommittamassa ukrainalaista lastensairaalaa?” Hän viittasi tunnettuun venäläisen sentimentaalisen humanismin peruskivenä pidettyyn Dostojevskin lausumaan: "Mikään edistys ei ole yhden ainoan lapsen vuodattaman pikku kyyneleen arvoinen.”  Toinen venäjänkielinen runoilijatar, nyt pakolaisena Virossa, sanoi että hänen tekstinsä jakaantuvat kategorioihin ”ennen” ja ”jälkeen”.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kaikkiaan järkyttänyt syvästi venäläistä kirjallisuutta. Se on joutunut arvioimaan menneisyyttään ja nykyisyyttään yhtä raastavasti kuin saksalainen kirjallisuus vuonna 1945. Ukrainalainen kirjailija Oksana Zabužko viittasi artikkelissaan ”Venäläinen kirjallisuus Butšan jälkeen” Theodor Adornon suuhun pantuun maksiimiin ”On mahdotonta kirjoittaa runoutta Auschwitzin jälkeen”. Hän ajankohtaisti sen muotoon ”venäläinen kirjallisuus on mahdotonta Butšan jälkeen.” Tämä on ehkä metafora, mutta se kertoo rajusta moraalisesta uudelleenarvioinnista. Nyt kysytään, mitä kaikkea ihailtu kirjallinen perinne on tosiasiassa merkinnyt.

Lännessä klassiseen kaanoniin on jo pitkään kohdistunut postkoloniaalinen eli imperiumia purkava kritiikki. Se paljastaa, miten patriarkat kansakunnan kaapin päällä ovat oikeuttaneet valloituksia ja miehityksiä, kaunistelleet erirotuisten ja -kulttuuristen kansojen alistamista ja hävittämistä. Tämä kritiikki julkistaa torjuttuja muistoja ja kiellettyjä todellisuuksia. Näin Kiplingistä Camus´hun, Robinson Crusoesta eversti Kurtziin. Suomessakin vähemmistöjen ja kiellettyjen muistojen nostaminen esiin on nykyään välttämätön osa kirjallisuutta. Tällainen liberaali kulttuurinen itsekritiikki ei ole ulottunut Suureen venäläiseen kirjallisuuteen. The Great Russian Literature, Velikaja russkaja literatura on ollut itseihailussaan koskematon.

Putinilainen aggressio ja viimeistään Ukrainan sota on herättänyt näkemään venäläisen kirjallisuuden pimeät puolet. Yleisinhimillisten humanististen ja valistusarvojen ohella se on merkinnyt muiden kansojen vähättelyä ja imperialistia propagandaa. Venäjän suuruus on itsestään selvää, sen käyttämä sotilaallinen väkivalta oikeutettua. Naapurimaiden historia survotaan hallitsevan isovenäläisyyden muottiin. Herrakansan ylemmyydentunne vähättelee pienempien naapurien ja vähemmistöjen identiteettiä: paras mitä ne voivat tehdä on sulautua jäännöksettä suureen venäläiseen kulttuuriin. Useasti mitätöinti kohdistuu juuri ukrainalaisiin, puolalaisiin ja juutalaisiin. Irtautuessaan venäläisten johdatuksesta he pettävät ”slaavilaisen perheen” ja venäläisortodoksian. Tällaiselle ylemmyydelle perustuvat mm. Puškinin runoelma "Pultava" (oopera Mazepa) ja runo ”Venäjän parjaajille”, Gogolin "Taras Bulba", Bulgakovin ”Valkokaarti”, Solženitsynin esseekirja ”Venäjä rotkossa” (1999) ja jopa Joseph Brodskyn runo ”Ukrainan itsenäisyydelle”. Tyypillisesti Gogolilla Venäjän troikka jyrisee salaperäisenä ja uhkaavana. Se etuilee: ”… ja karsaasti katsoen väistyvät tieltä muut kansat ja valtakunnat.”

Varsinainen imperialistinen kaunomaalari oli Dostojevski, jonka teoksista venäläisyyden ideologia paistaa lävitse. Matkallaan Euroopassa hän ounasteli lännen ja Venäjän välistä sotaa, jonka Venäjä voittaa. Eurooppalaista sielua hän väittää ”Talvisissa merkinnöissä kesän vaikutelmista” (1863) hengettömäksi, tyhjäksi ja materialistiseksi kamasaksaksi. Putinilainen propaganda käyttää tänään tätä eurooppalaisen valistuksen ja edistyksen vastaista propagandaa kiitollisena. Kolumninsa ”Kirjailijan päiväkirja” Dostojevski jopa otsikoi valloituksen hengessä: ”Konstantinopoli on meidän”. Hän oikeutti parhaansa mukaan Venäjän valloitushankkeita Balkanilla ja Kaukasiassa: ”Idän suuri kotka… ei halua alistaa, ei valloittaa eikä laajentaa rajojaan, vaan vapauttaa ja hyvittää sorrettujen ja lyötyjen vaivat, antaa heille uuden elämän heidän itsensä ja koko ihmiskunnan hyväksi.”  Tämä voisi olla Putinin propagandaa Ukrainan sodassa. ”Vapauttaminen ja hyvittely”, kaikki ”uusi elämä” on yhtä räikeässä ristiriidassa kansanmurhan todellisuuden kanssa tänään Ukrainassa kuin se oli Venäjän imperialistisissa valloitusretkissä 1800-luvulla.

Samalla viimeistään Ukrainan sota on herättänyt venäjänkielisen kirjoittamisen dekolonisaation. Uudet kirjoittajat eivät identifioidu valtioon ja sen sotaan, vaan tutkivat vastarintaa, kolonisoimisen mekanismeja, vähemmistökansojen identiteettiä ja kiellettyjä muistoja. Heikkoja signaaleja kolonialismin purkamisesta on jo jonkin aikaa tullut juuri suomalais-ugrilaiselta alueelta. Sergei Zavjalov on kaivellut mordvalaisuuden ruukunsirpaleita venäläisyyden hiekasta. Kuuluisan elokuvan ”Niittymarien taivaallisten vaimojen” käsikirjoittaja Denis Osokin julistautuu uusmerjalaiseksi. Sergei Stratanovski kirjoitti kokoelman, jossa hän varioi Venäjän kansojen myyttejä. Hän sanoo: ”tein tämän ymmärtääkseni sen kansojen valtameren, jota kutsutaan Venäjäksi”.

Sota ja liikekannallepano, ruuvien kiristäminen, laajat viroista puhdistamiset ja tiukentuva sensuuri ovat saaneet keskeiset kulttuuritoimijat emigroitumaan Venäjältä. Nimekkäät kirjailijat Vladimir Sorokin, Ljudmila Ulitskaja ja Boris Akunin muuttivat jo useampi vuosi sitten Berliiniin. Keväällä asettui sinne myös Viktor Jerofejev. Mihail Šiškin lakkasi käymästä Venäjällä. Runoilijoista Dmitri Bykov on muuttanut sodan alkamisen jälkeen Amerikkaan, Andrei Sen-Senkov Kazahstaniin ja Andrei Frolov Israeliin. Niinpä toinen, demokraattinen Venäjä nousee vauhdilla ulkomaille. Diaspora ja emigraatio on täynnä luovaa energiaa ja taistelutahtoa. Monet lahjakkuudet tulevat epäilemättä piirtämään näkyvän jäljen kulttuurielämään lännessä.

Olen osallistunut vuosittain venäjänkielisten runoilijoiden festivaalin Tartossa. Idylliseen kultivoituneeseen Tarttoon tullaan mielellään Venäjältä, Baltian maista, Berliinistä ja New Yorkista saakka. Viime syksynä oli tilanne päällä: shokki, rauhan vaatimus ja Ukrainan tukeminen yhdisti venäjänkielisen runojengin vahvaan yhteiseen tahtoon. Kaikki puhuivat rauhasta, illalla nostettiin malja Ukrainan voitolle. Teidän ja meidän vapauden puolesta! Venäjältä osallistuttiin nyt Zoomissa. Runoilijatar Irkutskista vaati rauhaa kaulassaan Ukrainan lipun väriset helmet. Pietarilainen runoilija Andrei Frolov on julkaissut sodanvastaisen runouden antologian, mukana 79 runoilijaa yhdeksästä maasta. Runoilija ja dokumenttiohjaaja Tata Phennigs Berliinistä sanoi, että eron tekeminen synnyinmaahansa on yhtä tuskallista kuin eroaminen elämänsä suuresta rakkaudesta. Nyt Venäjä ja sota ovat pakottaneet hänet tähän.

Linor Goralikin nettijulkaisu ROAR (Russian Oppositional Arts Review) yhdistää etummaista kulttuuriväkeä ja julkaisee kirjallisuutta sodasta venäjäksi ja englanniksi: https://roar-review.com/ROAR-First-Issue-9b481dcf93ce4ff696ec537cad10f3a9. Tel Avivissa asuva Goralik kertoo reagoineensa Butšaan - loistavien tekstien tulva Facebookissa herätti hänet toimimaan. ROARin ensimmäiseen numeroon kokoontuikin 130 tekijää. Linor sanoo, että ROAR ei ehkä auta Ukrainaa, mutta se artikuloi kirjoittajien oman kauhun ja järkytyksen ja toimii valtiollista propagandaa vastaan. Julkaisua kannattelee sodan herättämä valtava luovuuden aalto, joka tuottaa laadukkaita tekstejä. Yksi kirjoittaja sanoo: ”sota tuli minulle katalysaattoriksi”.

Tunnettu konseptualistirunoilija Lev Rubinstein sanoo, että venäläisen kirjailijan valinta on tänään eksistentiaalinen. Elämä muuttui 24.2.2022 mustavalkoiseksi – olet joko hyvän tai pahan puolella, harmaata välialuetta ei ole. Vallan tukijat saarnaavat vihaa ja murhaamista, muut vetäytyvät maan alle. Venäjän yleinen mielipide tullut hulluksi, sanoo Rubinstein: jos Žirinovski oli kylähullu, niin nyt hänestä on tullut vallitseva tyyli. Hän vertaa kirjallisuuden tilannetta 70-luvun maanalaiseen samizdatiin ja sanoo kokeneensa silloin aivan saman. Hän muistuttaa kirjailijoita: ei pidä pelätä - jos pelkää, ei pidä tehdä taidetta. Rubinstein tekee itsekritiikkiä sukupolvensa suhtautumisesta ukrainalaisiin. Heitä vähäteltiin, he olivat ”kehnoja venäläisiä, juntteja”. Hän tunnustaa: ”meissä on tämä sisäinen imperialisuus, sitä vastaan on taisteltava.”

Yleisessä mielipiteessä Maidan muutti vähättelyn vihaksi, kun ukrainalaiset livistivät valapattoisesti länteen, irti Venäjän riimusta. Eurooppalaiset venäläiset taas ihailevat veljeskansaa Maidanin takia: se on pystynyt karkottamaan korruptoituneen valedemokraattisen oligarkkivallan toisin kuin venäläiset.

Sensuuri ja painostus kirjallisuutta kohtaan lisääntyy. Ulitskajan kirjoihin oli jo liimattu Vladivostokissa kirjakaupassa tarra ”Ulkomaisen agentin kirja”. Vapaan venäläisen kirjallisuuden julkaiseminen siirtyy rajan taakse kuten neuvostoaikana. Boris Akuninin satiiri sodasta ”Paholaisen asianajaja” etsii julkaisijaa ulkomailta, samoin Viktor Jerofejev ”Suuri gopnik”, joka kuvaa groteskisti presidenttiä itseään. Latvialainen Freedom Letters julkaisi Sergei Davydovin romaanin “Kevätniitty”, joka kertoo gay-suhteesta Venäjän monokaupungissa. Freedom Lettersin perusti arvostetun Suuri kirja-palkinnon johtaja Georgi Urušadze. Valery Panjuškinin “Suden hetki” kuvaa kaihtelemattoman rajusti brutaalia sotaa ja niin se meni Free Universitylle Latviassa. Israelissa Kniga Sefer ja pieni kirjakauppa Tel Avivissa Babel julkaisevat arveluttavaa venäläistä kirjallisuutta. Latviassa ja Liettuassa on vireillä useita julkaisuprojekteja.

Oxfordin professori Andrei Zorin toteaa, että Venäjän valtiovalta on modernisaation sijasta valinnut traditionalismin, imperialistisen nationalismin ja sodan. Se on leimannut eurooppalaiset venäläiset tarpeettomiksi ja vaarallisiksi. Koulutetun väestön lähtö voi merkitä 1700-luvulla alkaneen modernisaatiokehityksen päättymistä. Kleptokraattinen järjestelmä kivettyy kuitenkin väistämättä, kun älylliset ja moraaliset ulottuvuudet tukahdutetaan. Zorin sanoo, että jos Venäjän älyllinen eliitti pystyy emigraatiossa hylkäämään imperialistisen identiteetin, se voi ulkomailla luoda toisen Venäjän, demokraattisen ja kukoistavan. Kukaan ei kuitenkaan odota, että eurooppalaiset venäläiset palaavat Venäjälle yhtä pian kuin saksalaiset antifasistit vuonna 1945. Diasporan odotuksesta voi tulla pitkä.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin