Kuinka Eurooppa ymmärsi Venäjän väärin

Pulloposti 95
Veli-Pekka Tynkkynen
Venäjän ympäristöpolitiikan professori, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto
Venäjän energia- ja luonnonvarapolitiikan dosentti, Maanpuolustuskorkeakoulu

Miksi suurin osa eurooppalaisista oli yllättyneitä Venäjän väkivallan laajuudesta helmikuussa 2022? Miksi Eurooppa oli valmistautumaton patoamaan Venäjää sotilaallisesti ja ajanut itsensä haavoittuvaksi talouden saralla? Kirjani “How Europe got Russia wrong” (E. Elgar, 2024) antaa yhden vastauksen näihin kysymyksiin.

Keskeinen kulttuurinen tekijä Euroopan kirjoittamattoman Venäjä-strategian taustalla on ollut läntisen maailman usko taloudelliseen rationaalisuuteen yleisinhimillisenä, kaikkia sitovana voimana. Jos 1990-luvulla Euroopassa uskottiin, että markkinatalous ja taloudellinen keskinäisriippuvuus ujuttaa demokratian Venäjälle, niin 2000-luvulla näiden luotettiin vähintäänkin patoavan Venäjän väkivaltaa. Venäjän suunta Putinin kauden alusta ei varmasti jäänyt keneltäkään huomiotta, mutta aina hyökkäyssotaan saakka Euroopan valtavirran tulkinnassa talous merkitsi Venäjälle enemmän kuin imperiumi. Tämä usko perustui ajatukseen, että Kylmän sodan liennyttävä idänpolitiikka johti Neuvostoliiton diktatuurin kaatumiseen - ei talousromahdus ja alistettujen kansojen vapaudenkaipuu - joten sitä jatkettiin 1990-luvulta muuttumattomana.

Jotta Venäjä olisi voinut aidosti uudistua, olisi se vaatinut historian vääryyksien selvittämistä ja syyllisten rankaisemista. Lustraatio jäi Venäjällä kuitenkin tekemättä, eikä länsi siihen kannustanut, saatikka pakottanut, koska niin Euroopassa kuin Venäjälläkin 1990- ja 2000-luvuilla vallassa olivat pitkälle samat ihmiset kuin Kylmän sodan lopulla. Niinpä ei ole yllättävää, että Eurooppa arasteli vaatia Venäjältä mitään; kauppa mutta myös institutionaalinen integraatio oli pitkälle ehdotonta.

Lännen toimien suhteen reaktiiviseen ja siten sen liennyttävin toimin hallittavaan Venäjään nojasi monen eurooppalaisen poliittisen puolueen ulkopoliittinen linja, ja taustatukea tälle tulkinnalle antoi läntinen Venäjän-tutkimus. Jokaisen Venäjän väkivallanteon aattona Venäjä-tutkimus on tulkinnut, ettei Venäjä halua eskalaatiota saatikka sen pyrkivän valloitukseen. Yksittäiset tutkijat ovat toki olleet realistisia Venäjän suhteen, mutta valtavirran Venäjä-tutkimus sivuutti venäläisen yhteiskunnan kulttuurin syvätasolla vaikuttavan väkivallan. Valtavirran mukaan kolonialismi ja imperialismi eivät olleet nyky-Venäjälle sopivia käsitteitä; keskityttiin Venäjän modernisaatioon. Tässä on keskeinen selitys sille, miksi Venäjän väkivalta on aina yllättänyt eurooppalaiset.

Venäjän 2000-luvulla laajenevaa väkivaltaa ei kukaan voinut kiistää, sillä jokainen Venäjän väkivallanteko on kohdistunut poliittisesti merkityksellisempiin oppositiotoimijoihin maan sisällä ja ollut sotilaallisesti edellistä verisempi tai maantieteellisesti laajempi. Venäjän väkivallan juurisyiden pohdinta jäi kuitenkin Venäjän epävirallisten valtarakenteiden sumentamaksi samalla, kun demokratian imitointi Venäjällä sai monet näkemään maan ruusuisten lasien läpi. Eurooppalaiset poliitikot, teollisuus tai Venäjä-tutkimuksen valtavirta ei osannut syyttää väkivallasta Putinia, muttei myöskään Venäjän kansaa. Eurooppa antoi Venäjälle joko syyttömyyden tai syyntakeettomuuden lupauksen.

Ennen vuotta 2022 Euroopalla oli kirjoittamaton Venäjä-strategia, jossa väkivalta tuomittiin puheen tasolla, usein puolittain, mutta käytännössä väkivalta on palkittu laajemmalla yhteistyöllä talouden ja instituutioiden saralla. Venäjä oppi, että heidän väkivaltaansa Eurooppa vastaa lisäämällä etenkin taloudellisia hyötyjä Venäjälle.

Jatkossa Eurooppa tarvitsee Venäjä-strategian, joka perustuu ehdollisuuteen ja patoaa Venäjän väkivaltaa myös sotilaallisesti, mukaan lukien uskottava ydinasepelote. Pitää toimia suhteessa siihen mitä Venäjä tekee, ei siihen miten se puhuu. Siksi on myös tärkeää, että eurooppalainen Venäjän- ja ulkopolitiikan tutkimus ole liian läheisessä suhteessa poliittiseen valtaan. Tosiasioiden tunnistaminen on kaiken viisauden alku.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin