Kotimaiset ulkomaalaiset

Pulloposti 45
Lev Lurie
Historioitsija, kulturologi

Pullopostin kesäsarjassa keskitetään katse Venäjään, sen historiaan ja maan nykytilanteeseen.

Ennen covid-epidemiaa ja hyökkäystä Ukrainaan pidettiin Suomen läheisyyttä eräänä Pietarin tärkeimmistä vahvuuksista Venäjän muihin kaupunkeihin verrattuna. Fjodor Dostojevskin osuvan havainnon mukaan venäläisille on ominaista ”yleismaailmallinen osaaottavaisuus” - taipumus omaksua ulkomaisia kulttuuripiirteitä – ranskalaisesta baletista ja englantilaisesta romaanista aina kaukasialaiseen šašlikkiin ja japanilaiseen sushiin. Yksikään maa maailmassa ei viime vuosikymmeninä ole vaikuttanut Pietarin asukkaisiin yhtä paljon kuin Suomi. Pietarin kulttuurinen läheisyys Skandinaviaan johtuu sen maantieteellisestä sijainnista. Voltairen sanoin "Venäjän korvannipukkaan” perustettua kaupunkia ympäröi etelästä ja pohjoisesta suomalainen väestö; sen rakensivat merkittävässä määrin ruotsalaiset sotavangit. Ruotsalainen ja suomalainen yhteisö olivat Pietarissa monilukuisia ja vaikutusvaltaisia vallankumoukseen saakka. Venäjän pääkaupungissa asui enemmän suomalaisia kuin Helsingissä. Pohjoisten naapureiden vaikutuksesta Pietarin yhteinen kansa joi kahvia (eikä teetä kuten muualla Venäjällä), ja pietarilaisilla huligaaneilla oli suomalaiset puukot.

Naapureista kirjoitti rakkaudella runoilija Mandelstam (suomeksi Osip Mandelstam: Ajan kohina. Tammi 1972): ”Pietarilaisen sydämelle rakas kotimainen ulkomaalainen, viileä suomalainen, joka harrasti juhannuskokkoja ja karhunpolkkaa kansantalon nurmikolla, ajelematon ja vihreäsilmäinen”, kuten hänestä sanoi runoilija Aleksandr Blok. Vallankumousta edeltänyt Pietari hengitti Suomea filosofi Vladimir Solovjovista Blokiin, valuttaen kämmeneltään sen hiekkaa, hieroen graniittiotsaansa kevyttä suomalaista vitilunta, kuulostellen raskaassa houreessaan matalakasvuisten suomalaisten hevosten kulkusia. Epäselvästi tunsin aina Suomen erityisen merkityksen pietarilaiselle ja sen, että tänne matkustettiin ajattelemaan loppuun saakka se, mitä ei uskallettu ajatella loppuun saakka Pietarissa, kun oli vedetty tyyny pään yli ja nukahdettu pikku hotelleissa, missä vesi jäätyi kannussa. Ja minä rakastin maata, missä kaikki naiset olivat moitteettomia pyykkäreitä ja vossikat näyttivät senaattoreilta. Suomalaisissa arvostettiin moitteetonta rehellisyyttä, tavatonta ahkeruutta, omanarvontuntoa.

Ruotsalaiset olivat Pietarin väestön ylin kerrostuma. Ennen vallankumousta kaikki kaupungissa tunsivat teollisuudenharjoittajat Nobelit, kaartin univormujen räätälin Nordenskiöldin, arkkitehti Fredrik Lidvallin. Stalinin kaudella elävä yhteys Skandinaviaan katkesi. Inkeriläiset pakkosiirrettiin Leningradin läänistä, monet suomalaiset joutuivat NKVD:n ”suomalaisoperaation” uhriksi. Läpimurroksi muodostui Hruštšovin ja Kekkosen sopimus, jolla suomalaiset turistibussit pääsivät Leningradiin. Naapureista tuli jälleen ”kotimaisia ulkomaalaisia”. Nylonpaitoja, italialaisia sadetakkeja ja farkkuja vodkaan vaihtavasta suomalaisesta tuli jälleen vakituinen osa Leningradin maisemaa, kadehdittava poikaystävä ja mainio ryyppykaveri. 1990-luvulla Suomi avautui pietarilaisille ja siitä tuli mitä tärkein osa kaupungin elämää, valtava logistinen vahvuus, joka erotti miellyttävästi kaupungin elämän muusta Venäjästä. 21. vuosisadalla Pietarissa myönnettiin vuosittain 800 tuhannesta miljoonaan suomalaista Schengen-viisumia; suurimmalla osalla 5-miljoonaisen megapoliksen, Euroopan kolmanneksi suurimman kaupungin (Moskovan ja Lontoon jälkeen), väestöä oli mahdollisuus käydä naapurimaassa.

Muutama vuosi sitten tehtiin tutkimus, jonka mukaan vain 28 prosentilla Venäjän väestöstä on ulkomaanpassi. 76 prosenttia maan kansalaisista ei ole koskaan käynyt Venäjän federaation rajojen ulkopuolella. Samaan aikaan oli pelkästään Suomessa vieraillut osapuilleen kaksi kolmasosaa Pietarin asukkaista. 2019 tehdyn Suomen konsulaatin kyselyn mukaan 95 prosenttia Pietarin asukkaista suhtautui Suomeen myönteisesti. Suomen vaikutus oli monipuolista ja kaikkiin väestönkerroksiin ulottuvaa. Täällä, tässä turvasatamassa, aloittivat ja tänne siirsivät pääomiaan paikalliset oligarkit (siinä luvussa Vladimir Putinin ystävät Rotenbergin veljekset ja Timtšenko). Oli arvostettua ostaa huviloita ja huoneistoja Imatran ja Lappeenrannan seuduilta. Hiihdettiin Lapissa, purjehdittiin Ahvenanmaalla. Muotiin tulivat Alvar Aalto ja Eliel Saarinen, Helsinkiin matkustettiin varta vasten Madonnan konserttiin tai Picasson ja Modiglianin näyttelyyn. Opittiin erottamaan perussuomalaisten kansanedustajat kollegoistaan keskustapuolueessa. Tavikset taas matkustivat ”Finkaan” ostamaan maitotuotteita, tuoretta kalaa, tuulettumaan, shoppailemaan, käymään akvaparkissa. Kuten Pietarissa sanottiin ylpeinä – ”Allegrolla pääsee Helsinkiin nopeammin kuin Sapsanilla Moskovaan”. Suomen läsnäolo vaikutti myös paikalliseen kulttuuriin. Mielenkiinto talvisotaa kohtaan kasvoi ja se oli pikemminkin suomalaisia kohtaan myötätuntoista. ”Inkerin puolue” perustettiin ja jopa rekisteröitiin. ”Inkerinpuoluelaiset” pitävät Pietaria vapaan hansakaupungin Novgorodin perillisenä, alleviivaavat paikallisen kulttuurin periytyneisyyttä ja yhteyttä viikinkeihin ja suomalaisiin ja näkevät kaupungin ruotsalaisen Nyenin (Nevanlinnan) suoraan polveutuvana perillisenä. Heidän maksimiohjelmansa on vapaan eurooppalaisen Pietarin perustaminen Pohjoismaiden neuvostoon integroituneena jäsenenä.

Naapurien protestanttinen vaatimattomuus ja pyrkimys terveelliseen elämäntapaan ovat myös vaikuttaneet Pietarin arkeen. Ihmiset ovat alkaneet roskata kaduilla selvästi vähemmän, hölkkäävien, polkupyörällä ajavien, hiihtävien lukumäärä on lisääntynyt. Venäläiselle elämäntavalle ominainen demonstratiivinen ryyppääminen on hävinnyt – pienistä kotoisista kahviloista ja baareista on tullut Pietarin käyntikortti. Autoja ei osteta, jotta pröystäiltäisiin hinnalla, vaan valitaan mukavia ja käytännöllisiä. Katuelämä on viime vuosina muistuttanut yhä enemmän Helsinkiä. Viimeiset kolme vuotta on Suomen vaikutus vähentynyt selvästi ensin epidemian ja sitten sodan takia. Sinne pääseminen on nyttemmin pietarilaiselle lähes mahdotonta. Mutta toivon, että maantiede ja naapureiden vetovoima voittavat.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin