Kaukaa haettuja havaintoja Itämerestä

Pulloposti 28
Jenni Attila
Johtava tutkija
Suomen ympäristökeskus

’Ei ole tarkoitus, että meri on tyyni, vaan että purjehtijalla on hyvät taidot.’ Se on moneen sopiva sanonta. Kun katsoo satelliittihavaintoja mereltä, tulee hetkessä selväksi, miten meri tosiaan ei ole kuin hetkellisesti tyyni, rauhallinen ja vakio. Yhdessä hetkessä kaikki äsken havaittu voi muuttua. Merellä muutokset ovat usein dramaattisia, ja koskevat laajoja alueita. Satelliittihavainnoista voi havaita usein samaa mitä paljaalla silmälläkin, kirkas vesi muuttuu sameaksi, ruskeammaksi tai leväisemmäksi. Nykyään merta seurataan päivittäin satelliittihavainnoilla, ja meriveden koostumus vaihtelee alueittain ja ajoittain niin paljon, että vaikutun siitä päivittäin.

Euroopan komission rahoittama ja Euroopan avaruusjärjestön Copernicus-ohjelma tarjoaa meille paljon teknisesti huippuunsa hiottuja havaintoja, jotka kattavat laajalti ja usein Suomen merialueita. Copernicus-ohjelman Sentinel-sarjojen satelliitti-instrumentteja täydentää hienosti Yhdysvaltain geologian tutkimuskeskuksen (U.S. Geological survey) pitkä Landsat-satelliittien sarja, joka on kehittynyt 70-luvulta lähtien nykymuotoonsa. Satelliitit havaitsevat maata aika kaukaa; ympäristönseurantaan tarkoitetut laitteet lentävät tyypillisesti noin 700 km korkeudella napojen kautta maapalloa ympäri. Jos aihe kiinnostaa enemmän, satelliittien määrään ja lentoratoihin voi tutustua vaikka geoxc-appsin kautta.

Vaikka Itämeren rehevöityminen onkin vakava asia, ja monella huolen aihe, on silti hienoa seurata Itämerta satelliittihavainnoista, ja kehittää menetelmiä, joilla niitä voidaan tulkita paremmin. Kuvien tulkintaan käytetään pääasiassa erilaisia koneoppimismenetelmiä. Niiden avulla voidaan määrittää sitä, kuinka sameaa vesi on, tai arvioida levän määrää kuvaavaa a-klorofyllipitoisuutta. Koneoppimismenetelmillä myös tunnistetaan satelliittihavainnoista pilvet pois, sekä korjataan, tai ainakin minimoidaan, välissä olevan ilmakehän vaikutus havaintoihin.

Mutta mikä hienointa ja inspiroivinta: satelliittihavainnot ovat upeita tallenteita hetkistä, joissa meriluonto on muutostilassa. Satelliittihavainnoista voi löytää äkillisiä ja ainutkertaisia ilmiöitä mereltä, kuten vaikkapa sateen jälkeisen jokiveden maalaamia sameita kiehkuroita pitkin Suomen rannikkoa. Vesialueen morfologiasta, virtauksista ja pyörteistä riippuen havainto on varsin ainutkertainen. Virtauksen määrä ja se mistäpäin valuma-aluetta vesi on tulossa, määrittelee jokea pitkin tulevan aineksen koostumuksen, ja sen mukana veden värin. Törmätessään rantaveden virtauksiin ja pyörteisiin jokivesi matkaa eteenpäin. Kaikki havaittu ei ole vain vesien huonoa tilaa, tai ihmistoiminnan ikäviä vaikutuksia, vaan myös paljon sitä kaunista, mitä Itämeri voi tarjota.

Kevät on vuodenajoista yksi lemmikkini: jokisuistoluonnonteokset ovat silloin parhaimmillaan monenlaisina väreinä, riippuen siitä mitä valuma-alueelta veden mukana liukenee. Savisten valuma-alueiden joentuoma vesi on vallan eriväristä kuin turvealueita sisältävän valuma-alueen humuksen kyllästämä, punaisenruskea jokisuu ja sen rantavesiin piirtämä vaikutusalue. Kun näihin lisätään vielä osittainen jääpeite jokiveden suiston läheisyydessä ja joissa, kuvat ovat ikuistaneet monta harvoin omin silmin nähtyjä hetkeä rannikkovesistämme. Toki näissä väreissä on mukana ihmistoiminnan vaikutusta; peltovaltaisten valuma-alueiden jokisuut ovat sameampia kuin metsäisten alueiden jokisuut.

Veden pyörteet ovat taitavia Van Gogh-tyylin edustajia, jotka piirtävät itsensä kiehkuroin niin pintalämpötiloihin, kuin keskikesän pintalevälauttoihin. Siitepölykin aiheuttaa ajoittain melkoisia kiehkuroita veden pyörteitä mukaillen, niin avomerellä kuin lähempänä rantaa, kuten vuoden 2021 alkukesästä Saaristomerellä. Tänä keväänä meren pinnalla on kiemurrellut Merenkurkun tienoilla vaihteeksi avomeren jää, hetkittäin kuin paraskin haamulauma, tai hattivattiparvi. Ja sitten jää on taas muutaman päivän päästä vaihteeksi muovannut itsestään hämähäkkimäisen verkon.

Veneilijät saavat usein karvaasti kokea nopeita muutoksia säässä, vaikka miten seuraisivat säätietoja. Kovalla tuulella saadaan paitsi aaltoja ja vaahtopäitä, paikoitellen myös meren pohjasta nousee pintaan pohjan eri aineksia, tai kylmää vettä koko rannikon mitalla. Pintaveden lämpötilamuutoksen huomaa helposti - ja karvaasti, jos menee uimaan kovan tuulen aiheuttaman kumpuamisen jälkeen, jolloin kylmää vettä nousee pintaan syvemmältä. Vesi voi paikoitellen olla hetkellisesti kymmenenkin astetta kylmempää kuin edellisenä päivänä. Isommat kumpuamisalueet on jo pitkään erotettu lämpötilakuvista rannikonsuuntaisina pitkinä ja kapeahkoina alueina, jotka lämpenevät pois muutaman päivän sisällä rannikon suuntaisen tuulen tyyntyessä. Ne tuovat mukanaan pohjasta myös sameaa vettä ja ravinteita, ja kumpuamisen jäljiltä rannikon seuranta-asemilla saatetaankin havaita kohonneita ravinnepitoisuuksia.

Kesän sinileväaika on tietysti dramaattisinta ja värikkäintä, vihreät kiehkurat ja massiiviset lautat saavat paatuneemmankin vakuuttumaan Itämeren rehevöitymisestä. Sinilevälautasta työstetty satelliittikuva on silti kaunis, eri kerroksissa oleva levä näkyy mielikuvituksellisena palettina erilaisia sinisen ja vihertävän värin sävyjä. Alukset kulkevat sinilevässä jättäen jälkeensä omat vanansa.

Alkukesästä vesi on kirkkaimmillaan, ja erityisesti silloin Saaristomeren saarten läheiset matalat alueet ja muut matalikot ovat hienoa katseltavaa. Ulkosaari Jurmo on jo muotonsa perusteella hauska bongata kuvista mahdollisimman läheltä. Sisempänä Gullkronan selällä sijaitseva hiekkasärkkäsaari Sandö on myös ajoittain kiinnostavaa katseltavaa, vaikkei pohjan hiekkaisuus vedäkään vertojaan Hangon hiekkaranta-alueiden pohjan hurjalle pöllyämiselle, kun tuuli on riittävän kova. Hangon länsipuolen hiekkarannan edustojen pohjan hiekka muodostaa rannasta lähteviä merta kohti kapenevia lonkeroita aivan eri tavalla kuin muut vastaavat alueet Suomen rannikolla.

Syken avoin TARKKA-palvelu tarjoaa päivittäisiä satelliittihavaintoja mereltä ja muualtakin. Niitä voi selata palvelusta vuodesta 2002 lähtien. Vuoden 2002 jälkeen satelliittihavainnoissa on tapahtunut paljon kehitystä, satelliittihavaintoja saadaan nopeammin, niiden havaintokyky ja tekniset ominaisuudet ovat muutamassa kymmenessä vuodessa ottaneet valtavan loikan. 2000-luvun alkupuolella merestä ei vielä aaltoja ja pienempiä veneitä voinut erottaa selkeästi, eikä vaikka siitepölykään erottunut samoin kuin nyt. Myös Tarkka-palvelu on kehittynyt vuosien varrella. Palvelu päivittyy ensi kesänä uuteen, vielä kehittyvään TARKKA+-palveluun, joka avataan käyttöön kesäkuun alussa. Sieltä voi tosivärikuvien lisäksi seurata satelliittihavainnoilta myös veden laatua ja lämpötilaa aikasarjoina Suomen rannikolla ja avomerellä.

Hyvää tulevaa meribongailukesää kaikille merellä liikkujille ja meriluonnon ystäville!

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin