Kahden Ukrainan sotavuoden jälkeen ortodoksinen kirkkoperhe on jakaantuneempi kuin koskaan

Pulloposti 25
Arkkipiispa Leo
Suomen ortodoksinen kirkko

Viimeisen vuosikymmenen ajan uskonto on vahvistanut uudelleen asemaansa tärkeänä osana yksilöllistä ja kansallista identiteettiä alueella, jota aiemmin hallitsivat ateistiset kommunistihallitukset. Arvostettu tutkimuskeskus Pew Research Center toteutti vuonna 2017 mittavan selvityksen, joka käsitteli uskonnollista vakaumusta ja kansallistunnetta Keski- ja Itä-Euroopassa. Venäjän käydessä parhaillaan täysimittaista hyökkäyssotaa Ukrainassa jo kolmatta vuotta, mieleni teki palata tähän tutkimukseen ja lukea se vielä kertaalleen – nyt uusien lasien läpi.

Mitään uutta en raportista tosin uskonut löytäväni. Aivan ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi jälleen kyselytuloksiin, joiden mukaan ylivoimainen enemmistö kyselyalueen ortodokseista sanoi pitävänsä Venäjää suojelijanaan. Ukrainaa lukuun ottamatta jokaisessa tutkitussa ortodoksisenemmistöisessä maassa suurin osa ihmisistä oli täysin tai suurimmaksi osaksi samaa mieltä väitteestä, että Venäjän on suojeltava ortodokseja rajojensa ulkopuolella. Mielenkiintoista kyllä, tämä mielipide oli vahvin Armeniassa.

Tutkimuksessa kysyttiin myös, onko Venäjällä velvollisuus suojella etnisiä venäläisiä rajojensa ulkopuolella. Enemmistö ortodokseista, Ukrainaa lukuun ottamatta, oli jälleen samaa mieltä tästä väitteestä. Tosin Ukrainan tapaan myös Virossa ja Latviassa vain alle puolet vastaajista näki etnisten venäläisten suojelun tarpeellisena, vaikka kaikissa näissä kolmessa maassa venäläisvähemmistöjen enemmistöt pitivät tätä velvollisuutta välttämättömänä.

Uskonnollisen ohjauksen ja tuen tarve Moskovasta heijasteli vahvasti vastausten yleistä narratiivia. Venäjän ortodoksisella kirkolla ei ole kuitenkaan teologisia perusteita tai oikeutta maailmanlaajuiseen johtajuuteen. On pikemmin epäoikeutta, että tällaisia päätelmiä on joissakin idän kirkoissa vielä muutama vuosi siten esitetty. Moskovan patriarkaatin merkitys ortodoksien mielissä liittyy pikemminkin Venäjän valtion geopolitiikkaan. Erityisesti siihen, että nyt kansainvälisen rikostuomioistuimen etsintäkuuluttama presidentti Vladimir Putin on ottanut ortodoksisen kristinuskon omakseen Venäjän kulttuuriperinnön erityispiirteenä, jonka hän uskoo ulottuvan maansa rajojen ulkopuolelle. En kiellä, että myös jotkut Venäjän ulkopuolella asuvat ortodoksit yhtyvät edelleen tämän etsintäkuulutetun ja hänen liittolaisensa patriarkka Kirillin näkemyksiin. Tiedän sellaisia olevan myös meillä Suomessa. Sodan, jota Venäjä käy ortodoksienemmistöistä Ukrainaa vastaan, syystä joudun kuitenkin entistä useammin vastaamaan tavallisten seurakuntalaisten ikuisuuskysymyksiin: ”Millainen Jumala sallii tällaista pahaa? Millainen Jumala sallii sodan?”

Tarjoamatta valmiita vastauksia kysyjille muistutan, kuinka olemme kuulleet puhuttavan Jumalasta, joka vaatii sovitusta, uhria, hyvitystä ja joka on oikeudenmukainen. Mutta Jumala ei ole oikeudenmukaisuus – hän on rakkaus. Siksi ihmettelen ennen kaikkea sitä, millainen ortodoksiksi itsensä mieltävä kirkon johtaja voi siunata hyökkäyssotaa? Jotain on täytynyt pahasti vinoutua tuon ihmisen Jumalasuhteessa. Yksikään Venäjän federaation ortodoksinen piispa ei ole myöskään saarnannut rauhaa tämän sodan aikana. Monet heistä kylläkin rukoilevat Venäjän voittoa. Mikä häpeä – ja mikä synti. Samalla moni muu idän kirkko pysyy vaiti. Olemmeko pisteessä, jossa hiljaisuus muuttuu hyväksymiseksi?

Ukrainalaisilta kuulemieni todistusten jälkeen – armon ja siunauksen läsnäolosta jopa sodan helvetin ytimessä – en voisi ajatella Jumalan olevan sellainen, joka suostuu tempautumaan mukaan tähän väkivallan kierteeseen. Ei vaikka anottaisiin. Jos itse Jumala tekisi väellä ja voimalla lopun kaikesta maailmassa olevasta pahasta, ei hän olisi meitä parempi. Se että ihminen saa kantaa omien tekojensa seuraukset, on merkki hänen ihmisarvostaan.

Jumala on jakanut ymmärryksensä ja vapautensa meidän kanssamme ja asettanut maailman meidän käsiimme, jotta me olisimme mukana ohjaamassa hänen käynnistämäänsä luomistyön kehitystä. Jos Jumala olisi vain rakkaudeton kaikkivaltias, hänen olisi helppoa riistää meiltä vapautemme ja kaventaa meidät sätkynukeiksi. Silloinhan kaikki toimisi maailmassa täydellisesti. Mutta silloin ihmiseltä olisi riistetty hänen arvonsa. Ehkäpä tämän sodan kerran päätyttyä sopiva tutkimuskeskus voisi haastateltaviltaan kysyä, kuinka moni suostuisi ihmisarvonsa menettämiseen täydellisesti toimivan maailman tähden?

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin