Jokien ja Saaristomeren unohtunut yhteys?

Pulloposti 21
Janne Tolonen
Vesiasiantuntija
Valonia

Puhuttaessa Saaristomereen laskevista virtavesistä keskustelu kääntyy helposti veden laatuun, ravinnekuormitukseen ja veden savisameuteen. Valitettavan usein jokia kuvaillaan kuraprunneiksi, kuraojiksi tai milloin milläkin veden sameuteen ja likaisuuteen viittaavilla termeillä. Saaristomereen laskevat joet ovat kuitenkin kaikkea muuta ja erittäin tärkeässä roolissa Saaristomeren tilan kehityksessä. Virtavedet kuljettavat mereen ravinteita, mutta muodostavat myös tärkeän ekologisen jatkumon maalta merelle ja päinvastoin.  Virtavedet ovat tärkeitä lisääntymisalueita esimerkiksi monelle Itämeren kalalajille, minkä lisäksi ne luovat jokisuistoihin ja merenlahtiin omanlaisensa tuottoisan elinympäristön laajalle lajikirjolle.

Koko Itämeren alueella mereen laskevat joet kuljettavat mereen noin puolet kaikesta ravinnekuormituksesta. Paikallisesti jokien kuormitus on kuitenkin monella alueella runsaampi. Saaristomereen alueelle jokien tuoma kuormitus on kiistatta hyvin suurta ja kuormituspiikit lumettomina runsassateisina talvina ovat olleet poikkeuksellisen mittavia. Ilmaston lämpeneminen ja muutokset sadannassa antavat oman mausteensa Saaristomeren savikylpyyn.

Viime vuosina maatalouden vesiensuojelun kärkenä on ollut maaperän rakenteen parantaminen, esimerkiksi kipsi- ja rakennekalkkikäsittelyillä. Eikä syyttä, maaperän rakenne on peltojen vesitalouden ja kuormituksen suhteen erityisen tärkeä asia, johon on syytä kiinnittää suurta huomiota.

Jos haluamme panostaa Saaristomereen suojeluun, tulisi erilaisten viljelyteknisten seikkojen olla kunnossa koko valuma-alueella: niillä parannetaan maatalousalueiden vesien hallintaa ja maaperän rakennetta. Väheksymättä maatalouden vesiensuojelussa jo tehtyjä toimenpiteitä uskallan väittää, että Saaristomeren suojelussa on päässyt unohtumaan poikkeuksellisen laaja ja tärkeä asia: Saaristomeren jokiekosysteemit ovat rikki.

Jokivesistöjen tilaa on vuosisatojen ajan heikennetty patoamisella, maan kuivatuksella, jokien perkauksilla, kosteikkojen kuivattamisella ja monenlaisella vesistöjen rakenteen muokkaamisella. Jokien ja purojen luontaisista tulva-alueista, rantaniityistä ja rantametsistä on jäljellä enää murto-osa. Virtavesien luontainen dynamiikka, kuten tulviminen ja ravinteiden ja orgaaniseen aineen pidättäytyminen, on pahasti häiriytynyt. Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnin mukaan Etelä-Suomen virtavesiluontotyypeistä 69 % on uhanalaisia. Tällä on merkittäviä vaikutuksia myös meriekosysteemiin ja laajasti luonnon monimuotoisuuteen sekä vesissä että maalla.

Hyvä esimerkki virtavesien ja meren yhteydestä ovat vaelluskalat. Merivaelteiset vaelluskalat, kuten meritaimen, lisääntyvät virtavesissä ja vaeltavat merelle kasvamaan palatakseen kotijokeensa tai puroonsa lisääntymään. Jos vaellusyhteys on katkennut esimerkiksi joen patoamisen seurauksena, elinkierto yksinkertaisesti katkeaa. Koko Saaristomeren alueella on jäljellä enää muutama yksittäinen puro, johon nousee merivaelteisia, alkuperäisiä taimenkantoja.

Ekologiset yhteydet ovat katkenneet ja häiriytyneet patojen lisäksi monella muulla tapaa. Esimerkiksi rantametsien vähentyminen on vähentänyt puuaineksen, lehtikarikkeen ja muun orgaaniseen aineen päätymistä virtavesiin köyhdyttäen virtavesien toimintaa ja lajistoa.  Rantametsien häviämisen lisäksi virtavesien perkaukset, uomien suoristaminen ja tulvien estäminen on vähentänyt virtavesien ravinteiden pidätyskykyä. Kaikki tämä heijastuu vesien ekologiseen tilaan ja vedenlaatuun merialueelle asti.

Jokien ja meren ekologinen yhteys on asia, joka tulee huomioida nykyistä laajemmin Saaristomeren ja koko Itämeren suojelussa. Asian korjaamiseksi tarvitaan merkittävää lisäpanostusta virtavesien ja muiden sisävesien kunnostukseen sekä uusien käytäntöjen omaksumista maa- ja metsätalouden luonnonmukaiseen vesienhallintaan, kuten tulvimisalueiden palauttamiseen ja virtavesien ennallistamiseen. Panoksia olisi syytä sananmukaisesti kohdentaa myös tarpeettomien ja vähätuottoisten patojen poistamiseen – ei ainoastaan vaelluskaloja, vaan koko ekosysteemiä varten.

Viime vuosina näihin toimiin on ilahduttavasti kohdentunut resursseja muun muassa ympäristöministeriön Helmi-elinympäristöohjelman ja maa- ja metsätalousministeriön NOUSU-ohjelman rahoituksilla. Vastaavien rahoitusten turvaaminen tuleville vuosikymmenille ja niiden tehokas kohdentaminen on tehokasta Itämeren suojelua. Vesiekosysteemien luontaisia ominaisuuksia palauttavilla, ennallistavilla vesistökunnostuksilla on mahdollista tuottaa tuloksia, jotka kantavat pitkälle tulevaisuuteen – ei ainoastaan muutaman vuoden päähän.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin