Järvi-ihmisiä ja merenkulkijoita

Pulloposti 26
Roope Lipasti
Lietolainen kirjailija, joka nauttii saaristosta

Luulin aina olevani järvi-ihminen. Meillä oli lapsuudessani mökki pienen järven rannalla Ruovedellä ja se lätäkkö edusti itselleni maailman vesistöjä. Tämä siitä huolimatta, että näin turkulaisena ei lähtökohtaisesti pitäisi olla aivan mahdotonta päästä tutustumaan mereenkään. Tosin on sanottava, että Turku ei ole merellinen kaupunki samalla tavalla kuin vaikka Helsinki, jossa meri on konkreettisesti heti siinä keskustassa. Turussa meren nähdäkseen pitää nähdä hieman vaivaa, se on ennen kaikkea jokikaupunki.

Kun olin parikymppinen, vaimon vanhemmat ostivat onneksi mökin Kustavista ja vaihdoin leiriä. Minusta tuli meri-ihminen, lähes kapteeni suorastaan. Oranssi Terhi-soutuvene vaihtui peräprutkuun ja meri, ellei peräti maailma, oli avoin. Samoihin aikoihin vaimoni, joka oli aina luullut olevansa meri-ihminen, kävi mökillämme Ruovedellä ja muuttui järvi-ihmiseksi.

Olen yrittänyt selittää hänelle, että meistä kahdesta minä olen oikeassa, mutta kuten niin kovin usein, hän ei kuuntele minua. 

*

Ehkä tässä on vähän sama asia kuin että on koira- ja kissaihmisiä. Järvi on ehdottomasti koira: säyseä ja lempeä ja tottelevainen. Luo turvaa ja kotoisuutta, positiivista mieltä ja illan rauhaa. 

Meri taas on kissa: Kaunis ja villi ja arvaamaton. Ei tottele vaikka mitä tekisi. Haistattaa pitkät kaikenlaisille suunnitelmille ja velloo mielensä mukaan. Meri on arvoituksellinenkin kuin kissa - koskaan voi tietää mitä rannalta tai sängynpäädystä aamulla löytää. Tottahan myös järveen voi hukkua mutta meri on armoton. Sen kanssa ei sovi pelleillä yhtään. 

Ja juuri siksi minua alkoi kiehtoa meri, kun siihen pääsi edes hiukan tutustumaan. Meri edusti ikään kuin paluuta hurjaan nuoruuteen, jolloin elämä tuntui olevan avoin joka suuntaan. Aikaan jolloin kaikki mahdollisuudet olivat kokeilematta ja kuvitteli, että minähän teen vielä mitä tahansa ja ties vaikka suuria! 

Meri on samalla lailla avoin kuin nuoren mieli: tuohon suuntaan kun lähtee prutkuttamaan, niin lopulta päätyy Havaijille tai Etelämantereelle saakka! Tai tässä omassa tapauksessa edes Uuteenkaupunkiin, jos bensa riittää. 

Vaimon mielestä puolestaan tuo nimenomaan oli ehdoton argumentti sille, miksi meri pitäisi lähinnä kieltää. Meri on vaarallinen ja saa aikaan haihattelevia ajatuksia sekä pöljää kaukokaipuuta. 

*

Kyse ei tietenkään ole pelkästään siitä, että meri on isompi kuin järvi – sitä paitsi onhan Itä-Suomessa kuulemma aika isojakin järviä, näin turkulaisena en toki ole itse käynyt niin kaukana tarkastamassa. 

Kyse on enemmänkin siitä, että saaristo on niin hieno. Kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet pienet saaret, joissa kasvaa katajaa ja käppyrämäntyjä ja joiden silokalliot suorastaan kutsuvat liukumäkeen. Siinä on samaan aikaa karuutta ja runsautta, sillä ne saaret eivät lopu ikinä. Jo viiden minuutin venematkan jälkeen on tilanteessa, ettei ole tarkkaa käsitystä osaako enää koskaan kotiin, koska ne saaret ovat kaikki ihan samannäköisiä.

Sellaista luontoaarretta ei ole monessa paikassa. Mieli rauhoittuu kun katselee sitä kauneutta, mökkejä, veneitä, kesäasukkaiden puuhia ja samalla kuulee laineiden liplatuksen. 

*

Myönnän kyllä, että sisäsaaristossa meri itse asiassa muistuttaa aika paljon järveä. Harvemmin se on oikeasti uhkaava. Päinvastoin, yleensä se on tyyni ja rauhallinen. Monena vuonna kun minulla oli nukahtamisvaikeuksia, koetin rauhoittua keskittymällä yhteen kuvaan, tyhjentämällä mieleni kaikesta muusta paitsi siitä kuvasta. Ja se kuva oli sellainen, jossa istun mökkisaaren silokalliolla ja katson merelle, jota pilkkoo muutama luoto ja jossa vesi välkehtii ilta-auringossa. 

Se oli paras ja rauhoittavin kuva mitä keksin. 

Palaa otsikoihin