Itsensä kolonialisoinut Venäjä

Pulloposti 50
Jukka Mallinen
Kirjailija, kääntäjä ja Suomen PEN:in entinen puheenjohtaja

Maailma miettii tänään, mikä on Venäjän aggressiivisuuden alkuperäinen liikuttaja.

Kaoottinen 1990-luku ei riitä selitykseksi, ei myöskään Venäjän pitkä eristäytyminen lännestä neuvostovallan aikana, jolloin valtio hallitsi yksinvaltaisesti informaatiotilaa.

Venäjän poikkeuksellinen historia selittyy parhaiten vuosisataisesta kolonialismista ja imperialismista. 1800-luvun puolivälissä venäläiset historioitsijat alkoivat selittää sen kehitystä ja laajenemista kolonialismin käsitteellä. Sergei Solovjov totesi, että kolonisaatiossa Venäjä loi itse itsensä.

Kolonisaatio on vieraan haltuunottoa. Venäjällä se alkoi suomensukuisten kansojen venäläistämisestä ja syrjäyttämisestä näkymättömyyteen. Konstantin Kavelin kirjoitti: ”Isovenäläisen haaran muotoutuminen, heidän asutushistoriansa ja suomalaisten heimojen venäläistäminen muodostaa venäläisen kansan intiimin sisäisen historian, joka jotenkin on työnnetty varjoon ja lähes unohdettu, vaikka nimenomaan siihen sisältyy avain koko Venäjän historian kulkuun”.

Aleksandr Etkind toteaa käänteentekevässä tutkimuksessaan “Vnutrennaja kolonizatsija: imperskij opyt Rossii” (Sisäinen kolonisaatio: imperiaalisen Venäjän kokemus”, NLO Moskva 2013; Internal colonialisation: Russia´s Imperial Experience, Polity Press), että Venäjä kolonisoi itse oman maansa. Valtio on suhtautunut siellä kansaan ja kansoihin samanlaisena miehittämisen ja pakkoverotuksen kohteena kuin Britannia valloittamaansa Intiaan.

Hän toteaa, että kertomus Rurikin kutsumisesta pitämän järjestystä Venäjällä on idyllinen versio ”yhteiskuntasopimuksesta”, jossa heimot, mm. vepsäläiset, tšuudit ja merjalaiset hankkivat itselleen valtion. Kyseessä oli kuitenkin tavanomainen valloitus ja miehitys - voitettuaan conquistador vain laillistaa hallintonsa sanelemalla sopimuksen jälkikäteen.

Venäjän valtion oli pitkään vaikea hyväksyä sitä, että se oli venäläinen. Valtiollisen kansallismielisyyden tultua ajankohtaiseksi Rurikista tehtiin sitten venäläinen.

Venäjä oli yhtä aikaa kolonisaation objekti ja subjekti. Itsekolonisaation käsite, joka vaihtoi subjektin ja objektin paikkaa, selittää tämän ilmiön: subjektiin kohdistuu ambivalentisti objektin kokema sorto. Kuten historioitsija Vasili Kljuševski totesi: ”Valtio turposi, mutta kansa kurjistui”.

Kolonisaation keskus oli ensin Novgorod ja sitten Moskova. Kolonisoijien mielikuvissa Venäjä oli tyhjä maa, joka otettiin viljelykseen. Keskiajalla se levittäytyi ”tyhjille paikoille”.

Tärkein motiivi ekspansioon oli turkisten hankinta. Rurikista aina Iivana Julmaan saakka turkikset olivat Venäjän rikkaus, jotka ajoivat novgorodilaiset ja moskoviitit ”ylös suomalaisia jokia”. Jermak eteni Siperiaan turkisrikkauksien perässä. Aseistettujen kauppiaiden retket ulottuivat sittemmin San Franciscoon saakka.

Turkiksia pakkoverotettiin pohjoisilta alkuperäiskansoilta ottamalla niiden päälliköiden poikia panttivangeiksi. Sergei Stratanovskin runossa ”Udmurttien metsäkirja” Moskovasta tulleet ahneet vihaiset pyssymiehet kiristivät udmurteilta oravan, soopelin ja näädän nahkoja.

Novgorodissa turkiskauppaa kävi yksityinen kauppakomppania. Moskoviassa tsaari otti kaupan ja tulot yksityisomaisuudekseen.

Valtion turkishankinta merkitsi väkivaltaa, johon kuuluivat tuliaseet, verot ja panttivangit. Korruptio oli valtavaa, ja turkiskaupan tuotto oli jopa neljäsosa Moskovian kansantulosta. Se vaikutti talouteen kuten kullan ja hopean tulo Amerikasta Espanjaan.

Jo tällöin turvallisuuden takaaja eli väkivaltamonopolin omistaja otti haltuunsa omaisuuden, sanoo Etkind: valtion turvallisuus ja resurssin omistajat sulautuivat yhteen. Valtion turvallisuusjärjestelmä takasi turvallisuuden ulkoisia vihollisia ja omaa väestöä vastaan.

Turkisten loppuminen aiheutti talouskriisin ja sekasorron ajan. Opritšina, maaorjuus ja imperiaalinen byrokratia korvasivat turkiskaupan, mutta riippuvuus resursseista hallitsi yhä maan kehitystä ja kehitti uusia kolonisaation muotoja.

Maaorjuudesta tuli uusi kolonisaation vaihe. Venäjän sotilasaatelisto puolusti valtiota ja laajensi sitä, mutta sen päätehtävä oli pitää kansa itsevaltiuden kurissa ja nuhteessa. Muhkeaksi palkinnoksi se sai lahjoitusmaat, läänitykset ja maaorjien työn tuloksen. Venäjän resurssirikkaus oli nyt maaorjien työ.

Maaorjatalous oli kuitenkin Venäjällä tehotonta. Historioitsija Nikolai Karamzin tapasi Liivinmaalla saksalaisen tilanherran, joka valitti, että sikäläiset talonpojat ovat jotenkin unisia ja velttoja. Kuitenkin Liivinmaalla maaorja tuotti isännälleen tuloa neljä kertaa sen mitä Venäjällä.

Tsaari-Venäjällä yhteinen kansa oli aateliston omaisuutta: ihmisiä ostettiin ja myytiin, voitettiin korttipelissä, erotettiin perheistään, maattiin väkisin, ruoskittiin ja jopa hakattiin kuoliaaksi. Ja pantattiin, kuten klassikkokirja kertoo.

Valistusfilosofit alkoivat verrata Venäjän säätyjärjestelmää siirtomaahan ja parrakasta venäläistä talonpoikaa riistettyihin rotuihin. Kirjailija Aleksandr Herzen vertasi maaorjuutta neekeriorjuuteen.   

Venäjä oli ainoa maa, missä kristitty eliitti orjuutti omaa kansaansa ilman uskonnollista, kielellistä, kansallista ja roturajaa. Eliitti ja kansa olivat yhtä ja samaa sisäisen kolonisaation yhteisössä.  

Vastaavasti neuvostoaikana kolhoosilaiset oli sidottu turpeeseen. He eivät saaneet sisäistä passia, joten he eivät voineet muuttaa pois kolhoosista. Heidän kulutuksensa minimoimisella rahoitettiin Stalinin sotateollisuuden rakentaminen.

Ukrainassa ei ollut maaorjuutta, kunnes Katariina Suuri sääti sen sinne. Häneltä kävi kolonialistisen järjestelmän pyörittäminen siinä kuin kirjeenvaihto Voltairen kanssa.

Pietarin kaupungista tuli kolonisaation keskus ja omalaatuisen länsimaistamisen etulinnake. Pietari Suuren uudistusten ”sivistystehtävä” oli ”ajellun miehen taakka”: eliitti puettiin ja parturoitiin länsimaisiksi aristokraateiksi, mutta kansa ja kauppiasluokka säilytti parrat ja itämaiset halatit.

Järjestelmälle ominainen valtion ja eliitin irrallisuus kansasta kävi erityisen silmiinpistäväksi. Hollantilainen diplomaatti kirjoitti 1714, että Pietari ”koostui muutamasta keskenään yhdistetystä asutuksesta kuin jokin plantaasi Länsi-Intiassa”.

Aatelinen tilanherra Voltairen nide kädessään maaorjakylässä Tulassa oli omassa maassaan outo kutsumaton vieras. 

Filosofi Tšaadajev kirjoittikin, että kun imperiumi oli laajimmillaan, eliitti tunsi itsensä vierasmaalaisiksi anastajiksi omissa kodeissaan.

Tatjana Tšernikovan mukaan länsimaistumiseen pakottaminen johti eliitin ja kansan keskinäiseen vieroksuntaan ja sivistykselliseen vastakkaisuuteen. Dominic Livenin selitti kansalaissodan poikkeukselliset hirmuteot sillä, että eliitti oli paitsi riistäjä myös sivistyksellisesti vieras elementti.

Vähälukuinen eliitti eli aatelisto synnyttää väistämättä kastiyhteiskunnan, toteaa Etkind. Sen edellytyksenä on resursseihin pääsyn rajoittaminen ja tuloksena diktatuuri.

Omistajan turvallisuuden varmistavilla tahoilla on taipumus ottaa omaisuus hallintaansa. Resurssilla kauppaa käyvä ryhmä ja valtiota suojeleva ryhmä sulautuvat yhdeksi erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Kuljetusväyliä valvovasta turvallisuuskoneistosta tulee identtinen valtion kanssa.

Työtätekevää väestöä ja sen työtä tarvitaan vain armeijaan ja kurinpitoon. Olipa kyseessä öljy, kaasu, vientivilja tai turkikset, niin omistusta suojellaan kansalta. Raaka-aineiden viennin ensisijaisuus määrää poliittisen systeemin ja sen ideologian. Eliitti on yhtä kuin valtio; se hallitsee resursseja ja jakelee paternalistisia armopaloja väestölle. Ei ole yritteliäitä kansalaisia, jotka elättävät valtion – itsenäisen keskiluokan synty estetään, kulakit hävitetään.

Venäjän nykyinen jälkeenjääneisyys perustuu hiilivetyekspansioon, helppoon rahaan. Resurssien kauppa on valtion tulolähde. Riippuvuus öljystä ja kaasusta toistaa turkisriippuvuutta. Valtio ei ole riippuvainen väestön ansainta- ja veronmaksukyvystä, vaan resurssien runsaudesta ja niiden monopolijakelusta.

Nikolai Patrušev onkin sanonut tšekistejä eli KGB:n/ FSB:n miehiä uusaatelisiksi – ”neodvorjane”. Kuten historiallinen esikuvansa on silovikkien ydinryhmä ottanut haltuunsa maan öljy- ja kaasuresurssit. Se hassaa ne sotaseikkailuihin ja muihin lyhytnäköisiin hankkeisiin, joiden strateginen ajattelu on luokatonta.

Putinin ”projektien” taustalta voi löytää kolonialistisen vision. Kuten 1800-luvulla imperialismin kulta-aikana, hallitsevat vahvat imperiumit tänäänkin maailmaa jakaen sen ja resurssit keskenään.

Maailman kauppajärjestelmä suosii teknologisesti vahvoja maita. Putin haastaa tämän järjestyksen ja hakee raaka-aineiden hallintaan perustuvaa geopoliittista dominanssia. Haaveena on valvoa ja rahastaa monopolina resursseja ja kulkuväyliä kuten Pohjoisnavan reittiä. Tässä unelmassa raaka-aineiden ja ruoan arvostus palaa hallitsevaksi tekijäksi maailmassa.

Etkind toteaa, että venäläisessä historiankirjoituksessa kansalliset ulottuvuudet ovat jääneet sosiaalisen ja luokkanäkökulman varjoon.

Kuitenkin Pugatšovin kapina perustui paljolti Volgan suomensukuisten ja turkkilaisten kansojen mobilisaatioon. Lokakuun vallankumouksen eliitistäkin kaksi kolmasosaa oli ei-venäläisiä. Venäläisistä useimpien taustalla oli vanhauskoisuutta tai muuta toiseutta.

Etkindin kirjaa on kuitenkin arvosteltu siitä, että se keskittyy sisäiseen, venäläisiin kohdistuvaan kolonialismiin ja käsittelee liian vähän vieraiden kansojen alistamista. Varsinkin suomensukuiset kansat puuttuvat kronikoista.

Pajarit pitivät itseään varjagien jälkeläisinä. Vielä Iivana Julma kirjeessään Tanskan prinssi Magnusille katsoi olevansa ”veriltään germaani” ja ”saksonialaista alkuperää”.

Sittemmin Peterburgin hallintoa dominoivat saksalaiset ja muut protestantit. 1800-luvun alussa enemmistö aatelisista oli ei-venäläistä alkuperää. Joukossa oli paljon tataarisukuja ja myös kolme mordvalaista sukua, Mordvinovit, Vedenjapinit ja Jazykovit.

Siperialaisesta separatismista syytetty historioitsija Afanasi Šehapov totesi, että Venäjän kolonisaatio ei ollut rauhanomaista asuttamista, vaan verinen prosessi. Mitä lähemmäs kirjoitettua historiaa tullaan, sitä enemmän on säilynyt tietoa alkuperäiskansojen kapinoista ja sukupuuttoon kuolemisesta.

Venäjä kävi tyypillisiä koloniaalisia valloitussotia Pohjois-Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa. Tšerkessien etninen puhdistus 1864–1867 kohdistui pääasiassa tšerkesseihin, mutta myös inguušit, arštinit, tšetšeenit, osseetit ja abhaasit saivat osansa. Antero Leitzinger pitää tšerkessien tuhoamista ja karkottamista Turkkiin 1800-luvun suurimpana kansanmurhana.  

1800-luvun loppupuolella turkmeenit vastustivat Venäjän laajentumista kiivaimmin. Mihail Skobelevin johtama venäläisarmeija valloitti 1881 Geok-Tepen linnoituksen ja tuhosi turkmeenien 14 000 soturin joukon viimeiseen mieheen.

Valta, joka merkitsi hegemoniaa ja väkivaltaa, toi kuin bumerangina kolonioissa kehitetyt hallintotavat metropoliin. Taškentilaiset ja kaukasialaiset siirtomaaherrat sovelsivat oppimiaan väkivaltaisia metodeja kartanoihin, pääkaupunkeihin ja yliopistoihin.

Siperian valloitus muistuttaa Pohjois-Amerikan haltuunottoa. Se merkitsi alkuperäisväestön häviämistä lähes kokonaan.

Runoilija Aleksandr Blok kirjoitti 1913 runon ”Uusi Amerikka”. Hän hehkutti Siperiaa, jossa masuunien tulet muuttavat yön päiväksi ja tehtaanpillit jylisevät taigalla. Venäjä on runossa harmaiden töllien ja soiden merkitsemä ”karu Venäjä, suomalaismaa”. Tässä suomalaismaa ei tarkoita suuriruhtinaskuntaa, vaan Venäjän suomensukuisia kansoja. Mutta Siperiassa kuohuu teollistumisen raju koski kuin Amerikassa konsanaan (suom. Lauri Viljanen 1946):

”Sinun ylkäs nyt on hiili musta,
maanalainen messias tuo…
Sävel hiilestä, malmista lähti,
sävel kirskuvan ulvonnan…
Aron ylle on syttynyt tähti
mulle uuden Amerikan!”

Runoilijan näystä huolimatta Siperia on jäänyt köyhäksi raaka-ainelähteeksi, joka nyttemmin tyhjenee väestöstä. Venäjä ja Neuvostoliitto ovat pystyneet siellä lähinnä luonnonvarojen riistoon. Krasnojarsk ei ole Chicago eikä Vladivostok Los Angeles.

Vladislav Inozemtsev totesikin, että Venäjä on nykyään kuin 400 vuotta sitten jakautunut Moskoviaan, jossa eliitit jakavat keskenään koko maan resurssit valtiontalouden kautta, ja muuhun maahan, jossa yksityinen aloitteellisuus on nujerrettu: ”Moskova ei ole kyennyt tekemään Tyynenmeren rannikosta edes Oregonia, Kaliforniasta puhumattakaan. Siperiaa pidetään siirtomaana, joka tuo 76 prosenttia Venäjän vientituloista, öljy- ja kaasuvero on 52 prosenttia budjetista, ja rahat tulevat Siperiasta.”

Valko-Venäjällä ja Ukrainassa toimi kolonialismin hybridimuoto, jonka mahdollisti se, että siellä ei ole etnistä eikä uskonnollista rajaa Venäjään ja kielellinen rajakin on matala. Siellä käytettiin hiipivää pakkosulauttamista, omaperäisen historian, identiteetin ja kielen hivuttamista näkymättömiin. Kansallinen omaperäisyys muutettiin ”maakunnalliseksi” versioksi venäläisyydestä.

Ukrainan kasakkavaltio kuvitteli solmineensa 1654 Perejaslavissa suojelusopimuksen Venäjän kanssa, mutta tsaari Aleksei Mihailovitš käytti sitä alistamiseen, jota seurasi venäläistäminen ja sulauttaminen Venäjään.

Hallinnollinen venäläistäminen muistetaan myös Puolasta ja Liettuasta.

Kun georgialaiset kuningaskunnat hakivat Venäjältä suojelusopimusta Persiaa vastaan, Aleksanteri I lakkautti 1801 georgialaisen Kartl-Kahetin kuningaskunnan ja pakotti sen kuningasperheen maanpakoon. Valtio liitettiin lopullisesti Venäjään vuonna 1804 suuren venäläistämisohjelman jälkeen, jolla yritettiin korvata georgialaista kulttuuria ja yhteiskuntajärjestelmää venäläisellä. Myös Georgian kirkon autokefalia lakkautettiin.^[

Ukrainalaisuutta hävitettiin Stalinin aikana nälänhädällä, holodomorilla. Ukrainan ja Valko-Venäjän kansallinen sivistyneistö tuhottiin suuren terrorin aikana. 1920-luvun ukrainalaisen modernistisen kulttuurin väkevä nousukausi tunnetaankin nimellä ”teloitettu renessanssi”.

Kun Kremlissä juhlittiin Neuvostoliiton perustamisen 50-vuotispäivää, kuultiin pääsihteeri Brežnevin puheen jälkeen neuvostotasavaltojen johtajien pitkällisiä ylistyksiä pääsihteerille, puolueelle ja ennen kaikkea suurelle Venäjän kansalle, ”isolle veljelle, vapauttajalle ja opettajalle”.

Putinismi jatkaakin suoraan Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikkaa, jossa venäläisyys oli valtion selkäranka. Perustuslaissa määritelty monikansallinen ja -uskontoinen federaatio on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi.

Venäjän kansallisuuspolitiikan uudessa luonnoksessa tarkoitus on ”kiinteyttää venäjänmaalasten kansakunta yhtenäisenä kansakuntana”. Venäjä määritellään ”yhtenäiseksi monikansalliseksi yhteisöksi, jossa Venäjän kansalla on kiinteyttävä rooli”.

Raju on ajan riento Mordvassakin, missä 1988 juhlittiin Mordvan vapaaehtoisen Venäjään liittymisen 500-vuotispäivää. Jo parinkymmenen vuoden kuluttua riemuittiin sitten Mordvan ja Venäjän harmonisen yhteenliittymisen 1000-vuotisjuhlaa.

Kolonialismi synnyttää aina ideologisia konseptioita ja perusteluja miehitykselle ja pakkoverotukselle. Putinin hallinto sepittää itsevaltiuden oikeuttavaa kansallista valtioideologiaa sekalaisista aineksista, jotka poimitaan tendenssimäisesti venäläisen yksinvaltiuden historiasta. Keskeiseksi nousee valtion perustelu ja puolustelu. Tämä imperiumiin kiinnittyminen tähtää katseensa menneisyyteen ja rajoittaa näkökulmansa Venäjään.

Venäjällä sisäisen kolonisaation logiikka on tuottanut valtion ensisijaisuuden ja ylivoimaisuuden. Filosofi Nikolai Berdjajev kirjoitti “valtion ainaisesta liikakasvusta”, joka seurasi hallitsijoiden tarpeesta hallita ja valvoa Venäjän lakeuksia ja kansaa.

Silovikkien ja patrioottien varsinainen ideologia on Venäjän historiallinen valtio. Heitä kutsutaankin gosudarstvennikeiksi (gosudarstvo (ven.) - valtio) eli valtiouskollisiksi. Tässä etatistisessa ja militaristisessa ajatusmaailmassa pyhitetään väkivahva keskitetty valtio, jolle yksilö alistuu ruuviksi ja nappulaksi.

Virkaanastujaispuheessaan vuonna 2000 Putin tunnustautui gosudarstvennikiksi: ”Meidän täytyy aina muistaa ne, jotka loivat Venäjän valtion… ja tekivät siitä suuren, voimakkaan ja mahtavan.” Demokratiaa hän ei maininnut. Jo elokuussa 1999 hän painotti, että suurvaltana Venäjällä on ollut ja on oikeutettuja intressivyöhykkeitä.

Tämä valtion ensisijaisuus on ollut Putinin alkuperäinen johtava aate ainakin pääministerikaudelta, ellei jo KGB:n koulutuksesta lähtien.

Valtiollinen ”Venäjän idea” virallistetaan kahdessa uudessa Putinin hallinnon tilaamassa yliopistollisessa oppikirjassa “Venäjän valtiollisuuden perusteet”. Projektia vetää spin doctor Andrei Polosin, jonka Kreml on laittanut muuttamaan Venäjän opiskelijat patrioottiseksi intelligentsijaksi.

Kansalaisten ajatuksia rivistetään kuin Stalinin NKP:N (b) historian ”Lyhyessä kurssissa” tai Maon Pienessä punaisessa kirjassa. Silovikkien kontrollin varmistavaa valtiouskoisuutta ryyditetään oppikirjoissa pseudohistorialla.

Varsinainen konservatiivinen käänne ja Venäjän ainutlaatuinen ortodoksinen tehtävä maailmassa valaistuivat Putinille ilmeisesti toisella tai kolmannella presidenttikaudella. Hän tarvitsi tällöin kipeästi ideaa, jolla sementoida henkilökohtainen valta-asemansa. Niin silovikit syöttivät hänelle erilaisia venäläisiä yksinvaltiuden apologeettafilosofeja. Ortodoksinen sivilisaatio ja fundamentalistinen kristillinen ideologia sopivat hänen valtapeliinsä.

Putinismin historiapolitiikka perustuu sensuroituihin muistoihin ja Venäjän kansallisen historian synkimpien sivujen unohtamiseen, toteaa Andrei Kolesnikov.

Uusi virallinen ideologia on eklektinen ja huojahteleva sekasotku venäläisnationalismia ja imperialismia. Faktoja manipuloidaan suruttomasti. Jos tilanne vaatii, Rurikin kastemekkokin löytyy vaikka Naurusaarilta.

On kysytty, miksi Kaliningradin lentokenttä nimettiin äskettäin Venäjän keisarinna Elisabetille eikä Königsbergin suurelle filosofille Immanuel Kantille? Venäjä miehitti ja anneksoi, eli liitti itseensä Itä-Preussin seitsenvuotisessa sodassa 1756–1763. Myös Kant joutui vannomaan uskollisuudenvalan keisarinna Elisabetille. Venäjän valtaan joutuminen aiheutti Kantin kuuluisan mykkyyden ja filosofisen kriisin, josta hän vapautui Venäjän vetäydyttyä. Sittemmin hän loi muun muassa kuuluisan ikuisen rauhan projektin, joka perustuu alueiden anastamisen kieltoon.

Keisarinna Elisabet ei ole merkittävä hahmo Venäjän historiassa, mutta hän kelpaa paikallishistoriaan laillistamaan Venäjän oikeuden Kaliningradin alueeseen.

Putinilaisessa historiassa ortodoksiaan ympätään stalinismin ja modernin nationalismin elementtejä. Hybridiä totalitarismia legitimoi sepitelmä venäläisten poikkeuksellisuudesta ja uljaasta valtiollisuudesta. Tämä ideologinen hökötys perustuu lännen ja valistuksen vastaisuudelle. Se vetoaa fundamentalistisiin perinteisiin henkisiin ja moraalisiin arvoihin.

Venäjän valtiovallan formulaksi kelpaa kreivi Uvarovin 1833 muistiossaan Nikolai I:lle muotoilema valtioideologian pyhä kolminaisuus “Oikeauskoisuus (pravoslavie), yksinvaltius ja kansanomaisuus (narodnostj)”, joka kytki yhteen uskonnon ja poliittisen järjestelmän.

Pravoslavie (ven. ja kirkkosl.) ja ortodoksia (kreikk.) tarkoittavat oikeauskoisuutta – ja länsihän onkin vääräuskoinen. Narodnostj tulee sanasta narod, kansa - se tarkoittaa kansanomaisuutta. Ajatus tässä on, että yksinvaltius kristallisoi Venäjän kansan pyhimmät ja parhaat historialliset pyrkimykset ja aatteet. Mitään parlamenttia, vapaata lehdistöä tai muuta läntistä dekadenssia ei hallitsijan ja kansan väliin tarvita.

Kansa merkitsee tässä slavofiilisessa konseptiossa isovenäläistä ortodoksista kansaa. Slavofiilit syntyivät 1830-luvulla Venäjän opiskelijapiireissä, joita innoitti saksalainen filosofia. He idealisoivat venäläisen kansan sosiaalista ja uskonelämää. Varhaiset slavofiilit olivat pienen ihmisen puolustajia ja korruptoituneen vallan kriitikkoja, mutta pian liike ajautui vallan apuriksi.

Tämä ideologia on periaatteellisesti vastakkainen demokratialle, toteaa Aleksandr Janov. Politiikka ei kuulu kansalle, vaan valta annetaan yksinomaan yksinvaltiaalle. Poliittista kinastelua ja eturyhmien egoistista tappelua ei päästetä sotkemaan harmonista kuuliaisuutta. Niin slavofiliasta tulee ekspansiivinen, Eurooppaa ja vapautta uhkaava voima. Vasemmistonarodnikkina aloittaneen Solženitsynin kehitys on tästä kuvaava esimerkki.

Slavofiiliortodoksit varoittivat moraalittoman materialismin ja kaikkia kuolemansyntejä edistävän liberalismin ylivallasta, joka uhkaa koko maailmaa, ellei jokin moraalinen voima pysäytä sitä.

Andrei Kolesnikov sanoo, että putinistinen ideologia istuttaa Uvarovin konseptin slavofiiliseen filosofiaan, stalinistiseen imperialistiseen ideologiaan ja eklektisiin venäläisestä 1960–1970-luvun nationalismista saatuihin ideoihin. NKP:ssä ja KGB:ssä vaikutti jo silloin ”venäläinen puolue”, joka muonitti ns. patrioottisia dissidenttejä, kuten Igor Šafarevitšiä.

Nyttemmin puhutaan myös erityisestä “venäläisestä DNA:sta”, johon perustuu venäläisten poikkeuksellisuus ja erityinen tie. Näin ideologia hakee tukea etnonationalismista.

Venäjän ainutlaatuisuutta linnoitetaan myös Kolmannen Rooman käsitteellä. Munkki Filofei esitti 1520-luvulla, että kristillisyyden johtajuus oli siirtynyt Roomasta Bysanttiin ja sieltä Moskovaan. Bysantin sorruttua suuri hurskas venäläinen tsaari johtaa ainoaa apostolista kirkkoa ja on kristittyjen ainoa hallitsija.

Universaalikeisariuden sorruttua Roomassa se siirtyi Bysanttiin, toiseen Roomaan. Sen innovaatio oli keisarin ja kirkon sinfonia eli harmoniset suhteet yksinvaltiuden ja kirkon välillä. Käytännössä määräävää oli tietysti se, mikä valtansa jumalalta saaneen keisarin on.

Bysantin ja lännen tehtyä unionin Firenzessä vuonna 1439 Venäjällä kyseenalaistettiin kreikkalaisen uskon puhtaus. Ortodoksiset piirit Venäjällä argumentoivat tänäänkin, että Bysantti tuhoutui, koska se oli suostunut sopimukseen vääräuskoisen lännen kanssa. Siksi Jumala rankaisi sitä.

Ainoa ortodoksinen valtio Venäjä näki itsensä ainoana puhtaan uskon suojelijana. Iivana Julma otti arvonimen tsaari, joka tarkoitti keisaria (caesar). Venäjä otti tunnuksekseen Bysantin kaksipäisen kotkan.

Ortodoksinen kirkko onkin idässä ollut vuosisatoja merkittävä poliittinen tekijä. Länsi-Euroopassa taas alkoi kehittyä pluralismin aineksia, koska poliittinen valta oli erillään kirkon ideologisesta johtajuudesta.

Teesiin Kolmannesta Roomasta huipentui uskomus ortodoksisesta Venäjästä valittuna kansana, jolla on maailmanhistoriallinen pyhä tehtävä. Moskova alkoi kuvata itsensä Bysantin perillisenä ja uutena Konstantinopolina ja ”uutena Israelina”. 1547 Moskovan metropoliitta Makari kytki kirkon keisarivaltaan ja lännen vastaisuuteen, toteaa Juha Meriläinen.

Kolmas Rooma oli ennen kaikkea valtiollinen ja vain pintapuolisesti kristillinen konseptio. Filosofi Nikolai Berdjajev sanoi, että ideologinen teesi Moskovasta Kolmantena Roomana vahvisti vain Moskovan valtiota ja itsevaltiutta, ei kirkkoa eikä hengellistä elämää.

Filosofi Gustav Špet totesi, että hengellisyys kuoli valtiollisuudessa. Niin Venäjän kristillisyys jäi osattomaksi klassisesta perinteestä ja kulttuurin periytyvyydestä.

Venäjällä väitetään myös, että Venäjän kirkko on puhtaampi tai oikeampi ortodoksia kuin muut. Sillä ei kuitenkaan ole teologista oikeutta maailmanlaajuiseen johtajuuteen. Moskovan patriarkaatti näyttäytyy pikemminkin Venäjän valtion geopolitiikan apurina. Aleksandrian ja koko Afrikan patriarkka Theidoros II sanoo, että Moskovan patriarkaatti levittää etnosentrismin virusta, joka nostaa oman kansan arvot muiden yläpuolelle, eli se on sortunut etnofyletismin harhaoppiin.

Patriarkka Kirillin kirkko on edistänyt konservatiivista käännöstä Neuvostoliiton hajoamisesta saakka ja ollut siten auttamassa silovikkeja valtaan.

Syyskuussa 2007 Moskovassa Kristus Vapahtajan kirkossa pidettiin messu ja kirkkokonsertti Venäjän ydinaseen 60-vuotisjuhlan johdosta. Putin totesi lehdistötilaisuudessa, että ortodoksia ja ydinaseet ovat Venäjällä kiinteässä yhteydessä: ne vahvistavat Venäjän valtiollisuutta ja takaavat sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden.

Samoihin aikoihin Venäjän ulkoministeriö ja ortodoksikirkko allekirjoittivat sopimuksen yhteistyöstä, jonka tarkoitus on pitää yhteyttä maanmiehiin ulkomailla ja vahvistaa heidän lojaliteettiaan Venäjää kohtaan. Epäilemättä sen salainen lisäpöytäkirja sisältää myös diplomaatin asemaan sopimatonta toimintaa.

Maaliskuussa 2024 Venäjän kirkko hyväksyi asiakirjan ”Venäläisen maailman nykyisyys ja tulevaisuus”, jossa venäläisnationalismi on tosiasiassa nielaissut kristillisyyden. Kollektiivinen länsi on sen mukaan peräti ”saatanallinen”.

Hyökkäyssodan myötä Venäjän kirkosta on tullut Kain, joka murhaa Abelin – Ukrainan.

Putin vetoaa usein historiaan. En sanoisi häntä kuitenkaan historiatietoiseksi – niin triviaalisti ja läpinäkyvästi hän argumentoi.

Puolan ex-presidentti Aleksander Kwaśniewski neuvotteli usein Putinin kanssa. Tämä teki selväksi, että hänen kolme historiallista ihannettaan ovat Pietari Suuri, Katariina Suuri ja Stalin, josta Putin käytti aina mielenosoituksellisesti kunnioittavaa nimitystä Josif Vissarionovitš. Näitä ”Suuria” ja ”Julmia” on pidetty väkevinä uudistajina. Heidän modernisaationsa rajoittui kuitenkin paljolti niin sanottuun defensiiviseen eli ehkäisevään modernisaatioon, joka merkitsee länsimaisen tieteen ja teknologian omaksumista, jotta jälkeenjäänyt Venäjä voisi vastata lännen uhkaan. Tämä osamodernisaatio ulottui vain tekniseen ja hallinnolliseen tehostamiseen.

Filosofi Oswald Spenglerin mukaan neuvostomaa oli versio vanhasta imperiumista. Hän käytti tästä termiä pseudometamorfoosi: sivilisaatio voi omaksua ulkoiset muodot edistyneemmältä ja vahvemmalta sivilisaatiolta, mutta sen sisältö jää muuttumattomaksi.

Pietari Suuren uudistusten vaikutin oli sota – Venäjä oli niin jälkeenjäänyt, että eurooppalaiset suurvallat aikoivat jakaa sen keskenään. Pietari modernisoi armeijan ja sotateollisuuden, mutta Spenglerin mukaan bysanttilainen Moskovia ja mongolien despotia jäivät maan ytimessä koskemattomaksi. Samoin Stalin nosti Spenglerin mukaan valtaistuimelle Marxin terminologian ja läntisen materialismin kuoren, mutta ydin pysyi itämaisena tyranniana.

Putin pyrkii esiintymään suurten yksinvaltiaiden Pietarin, Katariinan ja Josif Vissarionovitšin työn jatkajana. Hän on säännöllisesti esittänyt utopistisia ohjelmia siitä, kuinka Venäjästä tulee johtava valtio, milloin missäkin markkinassa tai teknologiassa. Suurista sanoista huolimatta Putin ei ole pystynyt edes osamodernisaatioon. Kaikki hallintouudistukset sutivat tyhjää, modernin teknologian ja tuotannon omaksuminen on jäänyt suunsoitoksi. Vain Pietari Suuren fraasista "palauttaa esi-isien venäläiset maat ja vahvistaa niitä” hänellä on näyttöjä – väkivallan kautta.

Sergei Gurijev ja Daniel Treisman Daniel ovat teoksessaan Spin Dictators: The Changing Face of Tyranny in the 21^st Century (2022) todenneet, että nykymaailmassa leviävä autoritaarisuus on muuttanut muotoaan; se toimii ovelammin, tehokkaammin, peitellymmin ja vähemmän väkivaltaisesti.

Stalinin ja Hitlerin kaltaiset diktaattorit hallitsivat pelolla, terrorilla ja kaikenkattavalla ideologialla. Nykyiset PR-diktaattorit (spin dictators) jäljittelevät demokratiaa, sietävät heikkoa oppositiota, järjestävät manipuloituja vaaleja, sallivat ihmisten ja tavaroiden vapaan liikkumisen.

Näin Putinkin on varmistanut kansansuosionsa valvotulla medialla, oikeuslaitoksen alistamisella, trollitehtailla ja somen hallinnalla. Hän on suosittu vaikka väkisin.

Putin on tyyppiesimerkki personalistisesta autoritaarisuudesta. Kaikki riippuu hänestä ja hänen oikuistaan – ”valtio olen minä”.

Hänen toimiaan liikuttaa usein henkilökohtainen kauna ja kostonhalu. Kontrolloimaton loukkaantuneisuus näkyy suhteessa Ukrainaan. Tiettävästi Putin istuu hallituksen istunnoissa puoliunessa, kun puhutaan lasten ilmaisista kouluaterioista ja eläkeläisten ruokapaketeista. Mutta kun aletaan Ukrainasta, hän herää – silmät loistavat ja mies suorastaan kiihottuu.

Maksim Samorukov toteaa Foreign Affairsissa, että Putin tekee yhä enemmän arvaamattomia, voluntaristisia ​​päätöksiä ilman ulkoista kontrollia ja laadunvalvontaa. Siksi valtio huojahtelee – se voi törmätä mustaan joutseneen ja romahtaa yhdessä yössä kuten Neuvostoliitto aikoinaan.

Sota ja Putinin kuplassaan eristyneenä tekemistä epärationaalisista päätöksistä johtuva epävarma tulevaisuus estää Venäjän eliittiä tekemästä pitkän aikavälin suunnitelmia. Meidän jälkeemme vedenpaisumus!

Ukrainan sodan myötä Putin on siirtynyt selvään fasismiin - hallitsemaan pelolla ja sotakiihkolla.

Venäjän hyökkäyspolitiikan takia ovat venäläisen maailman naamiot pudonneet ja kylmät kasvot paljastuneet. Viimeistään 24.2.2022 herätti kaikkialla Venäjän ympäristössä vilkkaan postkoloniaalisen keskustelun.

Keski-Aasiassakin on pitkään eletty Venäjän ja venäjän varjossa. Hyökkäys Ukrainaan on saanut sielläkin etenkin nuoren polven keskustelemaan dekolonialisaatiosta.

Jo 2009 kysyessäni kazakstanilaiselta kirjailijalta kommenttia Venäjän hyökkäyksestä Georgiaan hän sanoi: ”Me olemme pelästyneet kuoliaiksi. Mietimme vain, milloin Venäjä tekee saman meille”.

Kulttuurikohtaamisessakin on pinnan alla väreillyt nuorempien veljien kyllästyminen venäläisten tahattomaan ylimielisyyteen ja itsekeskeisyyteen. Kun ukrainalaiset kirjailijat 1990-luvun puolivälissä saapuivat Moskovaan kirjallisuuspäiville, venäläiset kollegat esittivät heille useamman kerran, että he hukkaavat aikaa kirjoittaessaan murteellisella, vanhentuneella ja ”vääristyneellä” venäjällä. Ukrainan kieltä nimiteltiin ”regionaaliseksi” venäjäksi eli murteeksi.

Kansalliseen kulttuuriin ja kieleen ja samalla yleismaailmallisiin yhteyksiin paneutuminen on nousussa Kazakstanissa. Nuorisoliike Oyan, Qazaqstan ("Herää, Kazakstan") vaatii äidinkielen nostamista ohi venäjän.

Nuoriso pyrkii globaaleihin kontakteihin ohi isonveljen. Aktivisti Ajnaš Mustojapova sanoo, että kazakkeja vaivaa riippuvuus metropolista poliittisesti ja taloudellisesti. Todellista kolonialismin purkamista ei toteudu ennen kuin toteutetaan ajattelun dekolonialisaatio.

Venäjänkielisten ei-venäläisten kirjoittajien kokemus tuo kiinnostavia korjauksia läntisiin kolonialismin malleihin, kuten Tamar Koplatadze osoittaa tutkimuksessaan “Postcolonial Identities in Russophone Women´s Writing from Caucasus and Central Asia” (University of Oxford. University College Michaelmas Term.2019). Hänen mukaansa Neuvostoliiton jälkeisessä transitiotilanteessa on vahva psykologinen ulottuvuus: naiskirjailijat kokevat erityistä Neuvostoliiton jälkeistä outoutta ja traumaa - ”kodittomuutta”. Heihin kohdistuu kulttuurinen ja sosiaalinen toiseuttaminen, itsensä orientaalistaminen ja uuskolonialismi. Usein heitä luetaan venäläisen prisman läpi ja Venäjän jatkuva kulttuurinen hegemonia Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan, samoin eristyneisyys ja epävirallinen sensuuri.

Naisten muistot traumaattisista koloniaalisista tapahtumista, kuvitteelliset tai todelliset, eivät anna rauhaa. Näissä vieraantumisen mielikuvissa voidaan puhua erityisestä Neuvostoliiton jälkeisestä "kotiutumattomuudesta", jota määräävät neuvostokolonialismin erityispiirteet. Esimerkkejä ”kodittomuuden kirjallisuudesta” ovat Mariam Petrosjan, Nana Ekvtimišvili, Teona Dolenjašhvili, Olga Breininger. Heidän traumansa ei synny pelkästään kohtaamisesta "hautaamattoman menneisyyden" kanssa, vaan heidän pahoinvointiaan määrittelee kulttuurisen romahduksen, kansallisen nöyryytyksen määrittelemä identiteetti. Radikaali muutos yhteisöllisestä individualistiseen tietoisuuteen tuottavat epävarmuutta, mutta se ohjaa fiktion monikerroksisempaan ja monimutkaisempaan malliin. Problemaattista irtautumista neuvostomenneisyydestä käsittelevät Narine Abgaryan, Lilja Kalaus, Žanar Seberbajeva, Suinat Sultanalijeva. Identiteettikonflikti syntyy heillä eri kulttuurien ja kirjallisten perinteiden törmäyksestä. He vastustavat sitä, että heidät konstruoidaan eksoottisina orientaalisina naiskirjailijoina. Naiskirjallisuuteen kuuluu myös kertomuksia toiminnasta kansalaisjärjestöissä, joita vaivaa orientalisaatio, uuskolonialismi ja korruptoidun eliitin vaikutusvalta.

Vihamielisyys Kaukasiasta ja Keski-Aasiasta tulevia maahanmuuttajia kohtaan on ikiaikaista. Näennäisesti ei-rasistinen neuvostoideologia sisälsi rasismin aineksia. Syrjintää kuvataan esimerkiksi Bibišin omaelämäkerrassa Танцовщица из Хивы, jossa päähenkilöä ja hänen poikiaan kiusataan fyysisesti ja kutsutaan haukkumasanoilla черномазый, черножопый, "черная овечка", ja "негр". Rena Juzbašin romaani Скинхед [Skinhead] (Eksmo, 2010), kuvaa kaukasialaisiin kohdistuvaa rasismia. Moskova esittää entiset pikkuveljensä Kaukasiasta ja Keski-Aasiasta usein kiittämättöminä rikollisina ja loisina. Heidän irtautumisensa Venäjästä mielletään rappeutumiseksi, sivistymättömäksi, rikolliseksi ja suorastaan barbaariseksi "pimeäksi" olemassaoloksi.

Pan-aasialainen kirjailija- ja aktivistikollektiivi SHTAB pyrkii naisen minän vapauttamiseen. Se kritisoi neuvostomenneisyyttä, mutta etsii positiivista energiaa sen utopistisesta potentiaalista. Ryhmää liikuttavat posthumaanit ja postkoloniaaliset teoriat ja se luo fiktiivisiä utopioita cyborgeineen ja peikkoineen. Se vastustaa Neuvostoliiton jälkeisen identiteetin nationalistisia ja konservatiivisia konseptioita.

Ryhmän kokoelma ”Sovsem drugie” (2018) yhdistää feminististä ja queer skifiä. Ihmiset, cyborgit ja avatarit elävät harmonisessa teknologisessa ympäristössä ja anarkiassa vapaina kolonialistisista impulsseista ja herruudesta kieltäen rodun, sukupuolen ja luokan hegemonian. Kokoelmassa tutkitaan kriittisesti neuvostokolonialismia ja Neuvostoliiton jälkeisiä realiteetteja Keski-Aasiassa. Tämä postkoloniaalinen kirjoittaminen on täynnä tulevaisuuden ajattelua, utopistista tulevaisuuden toivoa, uskoa ”oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon mahdollisuuteen voimaannuttavassa kirjoittamisessa”.

Feministinen ajattelija ja kirjailija, Linköpingin yliopiston professori Madina Tlostanova, jonka tausta on diaspora (tšerkessi-uzbekki), on tutkinut siirtomaiden ja neuvostoimperiumin monimutkaisia kulttuurisia prosesseja. Hän esittää konkreettisia esimerkkejä vastarinnasta ja koloniallisuuden henkiin heräämisestä Kaukasian ja Keski-Aasian maiden kirjallisuudessa ja kulttuurissa kirjassaan Postcolonialism and Postsocialism in Fiction and Art: Resistance and Re-existence (2017). Muistin kolonialisointi on hänestä yksi tehokkaista ja väkivaltaisista modernin välineistä, joka hallitsee tehokkaasti ihmisiä pakottamalla heille kollektiivisia muistin malleja ja historiallisia kertomuksia sekä sulkemalla pois muut muistamisen vaihtoehdot. Hän käyttää tästä termiä zombifikaatio: ihmisiltä tukahdutetaan henkilökohtaiset muistin muodot.

Tlostanova nostaa postkoloniaalisen kokemuksen alkukuvaksi mankurtin käsitteen, jonka kirgiisikirjailija Tšingis Aitmatov esitti kirjassaan ”Eikä päivä pääty”. Mankurt on ihminen, jolta tietyn kidutuksen avulla on poistettu muisti. Niin hänestä tulee herransa tahdoton orja.

Tämä käsite kuvasi kolonialisoitujen kansojen kohtaloa neuvostojärjestelmässä – heidät muutettiin neuvostojärjestelmän ruuveiksi ja nappuloiksi poistamalla heidän historiallinen muistinsa.

Nykyään mankurt on yleissana Kyrgyzstanissa. Aitmatov esitti tämän vanhana kirgiisien legendana, tosiasiassa kirjailija keksi sen itse.

Runoilija Hamdam Zakirov toteaa, että venäjän kieli ei ole ”suuren venäläisen kirjallisuuden” yksinoikeus. Hän aloitti keskustelun venäjäksi kirjoitetusta ”ei-venäläisestä” runoudesta dekoloniaalisen näkökulman kautta.

Zakirov kokoaa venäjänkielisen ei-venäläisen diaporan runoudesta käännösantologiaa, joka kuvastaa irtautumista koloniaalisesta riippuvuudesta. Sen tekijöiden tuotanto kehittyy ja hakee vaikutteita monenlaisista etnisistä, kielellisistä, kulttuurisista ja historiallisista ympäristöistä.

Mukana on ei-venäläisiä runoilijoita Uzbekistanista, Kazahstanista, Turkmenistanista, Azerbaidžanista, Ukrainasta, Latviasta ja Virosta. Antologian tekijät ovat syntyneet, eläneet tai elävät Neuvostoliitosta irtautuneissa nykyään itsenäisissä tasavalloissa. Kukaan heistä ei pidä itseään identiteetiltään venäjänmaalaisena. Heidän kielensä, venäjä, on vain ilmaisuväline, ei identiteetti. Tämä runous eriytyy tai tietoisesti etääntyy venäläisestä perinteestä ja venäläisestä maailmasta. Zakirov toteaa, että diasporan runouden taustana on venäjänkielinen monikulttuurisuus ja monietnisyys.

David Chioni Moore toteaa, että Britannian ja Ranskan tapaukset ovat rajoittaneet ymmärryksemme kolonialismista Eurooppa-keskiseen standardiin ja kaavaan. Venäjän/ Neuvostoliiton kokemus tuo siihen merkittäviä korjauksia.

Dekolonisaatio Neuvostoliiton jälkeisessä transitiotilanteessa on monimuotoista ja ristiriitaista. Se kyseenalaistaa ”venäläisen maailman” hegemonian. Dekolonialisoiva näkökulma tulee uudistamaan ja modernisoimaan merkittävästi paitsi entisten neuvostotasavaltojen myös Venäjän kulttuuria ja yhteiskunnallista elämää.

 

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin