Itämeri on ”Nato-järvi” – mutta varaa tyytyväisyyteen ei ole

Pulloposti 26
Harri Mikkola
Ohjelmajohtaja
Ulkopoliittinen instituutti

Itämeri on aina ollut vaihtuvien suurvaltojen temmellyskenttä, jonne muutokset eurooppalaisessa voimatasapainossa ovat väistämättä heijastuneet. Venäjän täysimääräinen hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 sysäsi Itämeren geostrategisen kartan myllerrykseen. Suomen ja pian Ruotsin liityttyä Natoon alueen voimatasapaino muuttuu. Karttaa katsomalla Itämerta ympäröi lähes kauttaaltaan NATO-maiden rintama. Alueen puolustusta pystytään suunnittelemaan ja operationalisoimaan yhtenä kokonaisuutena. Tämä nostaa paitsi sotilaallista pidäkettä, myös mahdollistaa paremmin Suomen huoltamisen, mikäli sotilaallinen pidäke pettää.

Suomen yhteiskunnan elinvoimaisuuden ja kansallisen turvallisuuden kannalta keskeisimmät pääväylät kulkevat Itämeren lävitse. Nämä elämänlangat mahdollistavat resurssien, tavaroiden, ihmisten, datan ja ajatusten virrat Suomeen ja Suomesta. Tämän vuoksi mikä tahansa tilanne, jossa yhteydet ulkomaailmaan vaarantuisivat Itämerellä, olisi äärimmäisen haitallista Suomen kansalliselle turvallisuudelle ja yhteiskunnan toimivuudelle. Viimeaikaiset merenalaisen infrastruktuurin sabotaasit ovat olleet meille muistutuksia tästä haavoittuvuudesta. Se lienee ollut hyökkääjän tarkoituskin.

Euroopan ja Suomen lähialueiden muuttunut turvallisuusympäristö vaikuttaa sotilaallisen varautumisen lisäksi kansalliseen huoltovarmuuteen ja laajemmin yhteiskunnalliseen kriisinkestävyyteen. Sotilaallinen ja siviilivarautuminen Suomessa jakavat saman turvallisuusympäristön ja siihen liittyvät Itämeren uhkaskenaariot.

On selvää, että Venäjä pyrkii yhä lisääntyvästi haitallisiin toimiin meitä vastaan, haastamaan suvereniteettiamme ja nostamaan poliittista hintaa yhä syvemmälle integraatiolle läntisiin puolustusjärjestelmiin. Tämä on ollut odotettua. Muun muassa presidentti Niinistö on nostanut esiin mahdollisuuden meihin kohdistuvaan laaja-alaiseen ilkeyteen.

Kyse ei ole lyhytkestoisesta ongelmasta, vaan meidän pitää havaita hybridivaikuttamisen uhkaa pitkäkestoisesti luovan vastakkainasettelun syvyys, jota meillä ei ole mahdollista hallita tai johon olisi jotain helppoa vastausta. Todellisuutemme on vaikea, ja siinä on vain huonoja tai vähemmän huonoja vaihtoehtoja. 

Venäjä on luisumassa mobilisaation, kansalaisyhteiskunnan tukahduttamisen ja yhä rajumman mediasfäärin myötä autoritaarisuudesta totalitarismiin, jota pohjaa militarismin ja glorifioidun väkivallan strateginen kulttuuri. Venäjän johto kokee olevansa tietyssä eksistentiaalisessa ”sivilisaatioiden sodassa ”lännen kanssa. Venäjän näkemyksen mukaan tällä hetkellä on käynnissä murrosvaihe maailmanpolitiikan valtasiirtymissä kohti useiden arvokeskusten maailmaa, jossa perusluonne on lopulta voimankäytön eri muotoihin nojaava nollasummapeli. Heille maailmanpolitiikan perusluonne on väkivaltainen ja tämän lähtökohdan mukaan he toimivat.

Venäjä hyödyntää laajaa hybridivaikuttamisen työkalupakkia tavoitteenaan vahvistaa omaa suhteellista vaikutusvaltaansa muita valtioita heikentämällä. Venäjän tavoite on alistaa pieniä rajanaapureitaan ja pakottaa ne neuvottelemaan Venäjän kanssa oman suvereniteettinsa rajoista.

Venäjän kokemat suuret tappiot Ukrainassa ja maan tavanomaisen sotavoiman heikkeneminen vuosiksi tarkoittaa mitä luultavammin myös sitä, että Venäjä käyttää tulevaisuudessa ydinaseuhkailun ohella hybridivaikuttamisen työkalupakkia entistä enemmän kamppailussa länttä vastaan.

Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka Itämeri on karttaa tuijottaen ”Nato-järvi” ja sotilaallinen pidäkkeemme on uskottavalla tasolla, yleinen turvallisuustilanteemme ei ole kaksinen. Turvallisuutemme ei perustu valtioiden väliseen yhteistyövaraiseen turvallisuuteen, vaan aseelliseen turvallisuuteen. Itäinen naapurimme on halukas haastamaan länttä ja heikentämään läntisiä rajavaltioitaan kaikin keinoin. Itämeren alueen turvallisuusdynamiikkoja tulee tulevaisuudessakin määrittämään Venäjän toteuttama haitallinen vaikuttaminen. Tämä korostaa tarvetta suojata meille kriittiset yhteydet Itämerellä kaikin mahdollisin keinoin. Keinoja on monia, ja monet näistä ovat omissa käsissämme. Voisimme aloittaa vaikkapa kotimaisen merenkulkuosaamisen vahvistamisella ja sen varmistamisella, että satamaverkostomme kykenee toimimaan kaikissa mahdollisissa kriisiskenaariossa.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin