Itämeri on geopolitiikan musta aukko

Pulloposti nro 20
Markku Salomaa
Euroopan historian dosentti, hallituksen puheenjohtaja
Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiö

Itämeri on alue, missä ovat aina risteytyneet suurvaltojen intressit. Itämeren geopolitiikka ei ole muuttunut siitä huolimatta, että erityisesti Venäjän valtiomuodon muutokset viimeisten 95 vuoden aikana ovat luoneet odotuksia geopolitiikan uudelleenarvioimiseksi. Ruotsin puolustusvoimien aseistariisuutuminen on tullut erityisen huonoon aikaan. Jos vielä Suomi menettelee samoin, on se kuin avoin kutsu suurvalloille tulla täyttämään alueen geopoliittista tyhjiötä. Venäjän massiivinen aserakennusohjelma tuo ilmavoimien uusimmat lentokoneet ja sotalaivaston uusimmat alukset näkyvästi Itämerelle sekä maavoimien uusimmat ja tehokkaimmat ohjusasejärjestelmät Pohjolan ja Baltian vastaisille rajoille. Vain NATO luo vastavoiman Venäjälle.

Tämän tyhjiön keskiössä on jälleen yhtä merkittävänä Ahvenanmaa kuin Oolannin sodan aikana. Ensimmäisen maailmansodan aikana Ahvenanmaalla oli venäläisiä joukkoja, suomalaisia punakaartin yksiköitä, suomalaisia suojeluskunnan yksiköitä, ruotsalaisia joukkoja, saksalaisia joukkoja ja lopulta myös englantilaiset hautoivat maihinnousua sinne, mutta sota loppui liian aikaisin. Toisen maailmansodan alussa Ahvenanmaalle oli suorastaan kilpajuoksu, mutta alue kyettiin pitämään omissa käsissä. Tämä epätavallinen kiinnostus johtuu geopoliittisesta faktasta: se, joka hallitsee Ahvenanmaata, hallitsee koko pohjoista Itämerta.

Suomen kuudennen puolustusselonteon kirjoittaminen vain monimutkaistuu sitä enemmän, mitä enemmän se pitkittyy. Perinteiset selitykset eivät tunnu riittävän, mitä ympärillämme oikein tapahtuu ja mitä mieltä siitä pitäisi olla. On epävarmuutta, pystymmekö uskottavasti selviämään mahdollisista tulevaisuuden kriiseistä tai saatikka konflikteista omin voimin. Ja jos emme, niin miten uskaltaisi perustella jäsenyyshakemusta Pohjois-Atlantin puolustusliiton NATO:n jäsenyyteen. Osoittaa jälkisuomettunutta pelkoa, että meillä mietiskellään enemmän, mitä venäläiset ajattelisivat jäsenyydestämme kuin jäsenyyden meille tuomia etuja. Se vain puuttuisi, että esiin kaivettaisiin Suomen ulkopolitiikan elävät ruumiit kuten Pohjolan ydinaseeton vyöhyke ja EU:n pohjoinen ulottuvuus.

Olemme sotkeneet omat konseptimme omilla uskomuksillamme ja olemme putoamassa neuvottomina uuden ja vanhan maailman väliin. Niitä yhdistää yksi tekijä: geopolitiikka. Sitä Suomen johtajat eivät ole koskaan osanneet huomioida C.G.E. Mannerheimia ja J.K. Paasikiveä lukuun ottamatta. Kun tähän liittyy vielä edellisen presidenttimme rohkeuden ja ryhdikkyyden vaje, uuden presidentin on perusteltua laittaa koko valmistelu uusiksi. Poliittisella johdolla on näköjään nykyisessäkin tilanteessa riskinottohalua, mutta Suomella ei ole todellista riskinottokykyä. Puolustusvoimien on valmistauduttava kaikessa hiljaisuudessa joka tapauksessa kaikkien vaihtoehtojen varalle – epätoivoistenkin.

Suurvaltojen, erityisesti Venäjän, Yhdysvaltojen ja nykyään myös Kiinan, taipumus jakaa maailma etupiireihinsä tekee selvästi paluuta. Vanhat geopolitiikan kartat on kaivettu esiin, jos niitä koskaan unohdettiinkaan, vaikka keskustelun keskiöön on nostettu erimuotoiset uudet uhat. Venäjä haluaa lähialueellaan mahdollisimman suuren toimintavapauden ja siksi rajamaiden liittyminen NATO:n jäseniksi ei sovi Venäjän sotilasjohdon suunnitelmiin. Nyt Venäjän sotilasjohto näkee Suomen sotilaallisena tyhjiönä, koska emme kuulu ”blokkeihin”.

Venäjän johto ymmärtää vain suurvaltojen kieltä. Tämä selittäisi, miksi kollektiivisen turvallisuuden järjestöt kuten YK ja ETYJ eivät sittenkään ole kyenneet hallitsemaan nykypäivän alueellisia kriisejä. Vasta suurvaltojen sotilaallisella voimalla tehdään lopulta tilit selviksi, kuten Georgian viiden päivän sodassa 2008. Venäjä aloitti operaation suoraan vakinaisilla joukoillaan ilman liikekannallepanoa. Sellaisessa kriisissä Suomi olisi yhtä turvaton ja tulisi konfliktin tapauksessa yllätetyksi täysin valmistautumattomana. Vastustaja mitoittaisi toimensa niin, että meille ei jäisi mitään mahdollisuuksia selvitä voittajana.

Meillä ei ole juuri julkisesti pohdittu, miksi Kremlin johdon toiminta tuottaa niin herkästi ajasta ja valtiojärjestelmästä riippumatta samansuuntaista politiikkaa; oli sitten vallassa perinnöllinen tsaari, itsevaltainen puoluesihteeri tai yksinvaltainen presidentti. Vastaus on geopolitiikka. Venäjällä perustellaan valtion politiikkaa sillä, että Venäjällä olisi maantieteestä johtuen oma sisä- ja ulkopoliittinen tiensä, ja että sillä olisi oma ennalta määrätty roolinsa maailmanpolitiikassa ja sotilasblokkien johtamisessa. Se on ”ennalta määrätty” Euroopan hallitsevaksi valtioksi. Juuri Venäjän geopoliittinen intressi on yhdistänyt Venäjän politiikkaa eri aikoina myös suhteessa Suomen alueeseen ja eritoten sen käytettävyyteen Venäjän puolustusstrategian tukialueena. Tämä intressi yhdistää Venäjän miehitysaikaa Suomessa eri aikoina.

Venäjällä tunnutaan ajattelevan, että valtio on vajanainen, mikäli se ei pysty hallitsemaan laajaa maa-aluetta rannikoilta rannikoille - ellei se kata kokonaista mannerta. Imperiumien luonteeseen kuuluu juuri tällainen imperialismi. Venäjä on ajattelussaan oman historiallisen perintönsä vanki. ”Venäjän idean” luoja oli professori Sergei Mihailovitsh Solovjev (1820-1879). Pääteoksessaan Venäjän historia vanhimmista ajoista asti, Solovjev todisteli, miten Venäjän historiaa ei voida viipaloida erillisiin osiin tai alueisiin, vaan että se on orgaaninen kokonaisuus.

Solovjevin mukaan Venäjä oli syntynyt Euroopassa ja sen olemassaolon kamppailu keskittyi Aasian ja Euroopan väliseen kamppailuun; se oli aron ja metsän ikuista kamppailua. Solovjevilla esiintyy ensimmäistä kertaa käsitys, että Venäjä oli predestinoitu länsimaisia vaikutteita saaneeksi suurvallaksi. Solovjevin mukaan Venäjän nousua ja yhteyttä länteen leimasi zakonomernost, lainalaisuus. Hänen keksintöään on myös ilmaus russkaja ideja, venäläinen idea, jonka mukaan Venäjällä on erityinen messianistinen kutsumus ja tehtävä ihmiskunnassa.

Venäjän historian ”ensimmäinen valtakunta” oli historiallinen Bysantti eli Itä-Rooma. ”Toinen valtakunta” oli Iivana Julman ja Pietari Suuren luoma ja Romanovien hallitsema Venäjän keisarikunta. ”Kolmas valtakunta” oli Vladimir Leninin ja Josif Stalinin kommunistisen puolueen hallitsema Neuvostoliitto. Mihail Gorbatshovin ja Boris Jeltsinin kaaosmaisen vaiheen jälkeen näyttää syntyneen Vladmir Putinin ja Dmitri Medvedevin valtiollinen luomus: neljäs valtakunta. Se yhdistelee piirteitä kaikista edellisistä kehitysvaiheista, eikä juuri lähesty poliittisessa kehityksessään Eurooppaa. Se tekee niin selvää rajanvetoa ”Länsi-Rooman” perillisiin, että näyttäisi kuin Venäjä eristäisi itse itseään geopoliittiseen piiriinsä.

Niinpä kylmän sodan päättyminen kohta 20 vuotta sitten ei poistanut Venäjän pelkoa eristyksiin joutumisesta, vaan korosti sen sisäsyntyistä pyrkimystä palata globaaliksi suurvallaksi, supervallaksi. Lukuisat kehityspiirteet osoittavat, että se on noussut uudestaan Venäjän geopoliittiseksi tavoitteeksi. Se näkyy Venäjän politiikassa kautta linjan, jopa energiapolitiikassa sekä suhteissa entisiin neuvostotasavaltoihin, mutta myös sen peräänantamattomassa asenteessa yhteistyöhön ETYJ:n, EU:n ja NATO:n kanssa. Venäjä haluaa hoitaa suhteet rajamaihin omilla ehdoillaan, ei läntisten blokkien ehdoilla. Putinin ja Medvedevin ”neljäs valtakunta” on jo alueellinen suurvalta ja sen johto uskoo, että Neuvostoliiton ja Venäjän keisarikunnan mahtiasema on palautettavissa.

Kolumni edustaa kirjoittajan omaa näkemystä. 

Pulloposti 20/2012

Palaa otsikoihin